Nyt se on ohi. Gradu on eilen palautettu sidottuna ja tätä suurta ja iloista hetkeä juhlittu shamppanjan ja ihanien ja rakkaiden ystävin voimin. <3
Olo on nyt aika tyhjä, mutta onnellinen. Seuraavaksi odotellaan siten vain tuloksia, vaikka ei niistä niin väliksi. Kunhan läpi menee. :) Ihanaa.
Kiitos kaikesta Franciscus ja arrivederci! Ehkä tapaamme vielä joskus ja jatkamme siitä mihin jäimme. Toistaiseksi yhteinen matkamme on kuitenkin päättynyt ja suunnistan seuravaksi kohti uusia seikkailuja. Ciao e grazie per tutto a tutti! Il bacio grandissimo! <3
lauantai 5. joulukuuta 2009
torstai 29. lokakuuta 2009
Yksi etappi saavutettu...
Tässä sitä nyt ollaan viikko edellisen tekstin jälkeen ja tavoite on saavutettu. Graduni raakaversio on nyt sitten valmis ja lähti eilen sähköpostin välityksellä Maijulle, eli ihanalle ohjaajelleni, luettevaksi ja komentoitavaksi. Samalla tulostin raakileen itselleni ja annan kotona äidille luettavaksi, jotta saan myös ei-teologin näkökulmaa tekstiin. Kun omalle tekstilleen tulee jossain vaiheessa aika sokeaksi, niin on hyvä muiden ihmisten katsoa teksti läpi ja antaa siitä palautetta. Tässä vaiheessa siis ollaan nyt. Mikä helpotus ja onni. :)
Nyt, kun yksi etappi gradusta on saavutettu, olo tuntuu aika helpottuneelta. Tekstiä on kasassa reilut 60 sivua ja se on nyt suhteellisen valmista. Muokkausta, hienosäätöä ja viimeistelyä enää ja sitten joulukuun alussa palautus kirjoissa ja kansissa. En olisi vielä viime keväänä pahimman graduahdistuksen aikaan uskonut, että tähän hetkeen päästään. Nyt kuitenkin tuntuu, että gradun kirjoittaminen - ajoittaisia takapakkeja ja motivaation heikkenemistä lukuunottamatta - on sujunut varsin kivuttomasti. Olen jo yli vuoden kehitellyt gradua ajatuksissani ja hautonut sitä mielessäni. Nyt kaikki tämä on lukuisten kirjojen, tekstien, muistiinpanojen sekä itkun ja hammastenkiristyksen kautta viimein paperilla melkein valmiina. Hyvältä siis tuntuu. Olen siis saavuttanut jo jotain gradun suhteeen, vaikka tekemistä toki vielä riittää.
Lammi teki gradulle kiistatta hyvää. Olen ollut täällä viikon ja tehnyt gradua joka päivä. Toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän. Työskentely on ollut helppoa rauhassa ja hiljaisuudessa, poissa arjen riennoista ja häiriötekijöistä. Ei ole tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin kirjoittamisesta ja gradusta, sillä ruokakin tulee täällä valmiina tiettyyn aikaan tarjolle. :) Täällä on ollut hiljaista näin keskellä syksyä, vai muutamia biologian tutkijoita ja yksi toinen graduntekijä, Karoliina, joka lähti pois maanantaina. Ehdimme tutustua jonkin verran ja olikin mukava jutella gradusta jonkun kanssa. Muuten olen kuitenkin viettanyt aikaa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vain tietokone, Franciscus ja ne kymmenet ihanat ihmiset Facebookissa seuranani. :D
Franciscus ja minä olemme päässeet yhdessä pitkälle ja vasta nyt minusta tuntuu, että alan ymmärtää häntä ja hänen ajatuksiaan. Hän on kiistatta kiinnostava ja monimutkainen henkilö, jonka ajatuksenkulusta on välillä vaikea saada selvää. Olen kuitenkin mielestäni nyt aika hyvin hahmottanut vastauksen tutkimuskysymykseeni eli siihen, mikä on luontomystiikan ja kaupunkihengellisyyden välinen suhde Franciscuksen eläämässä ja onko näiden ilmiöiden välillä paradoksia. En paljasta tutkimustuloksiani vielä, saatte tietää ne sitten vasta valmiista gradusta. :) Minusta tuntui, että vastaus löytyi ikään kuin vahingossa kaiken sen hajanaisen gradumateriaalin keskeltä. Välillä tuntui, että minulla ei ole materiaaalia ollenkaan, mutta yhtäkkiä alkusyksystä tajusin, ettei minulta puutu gradusta muuta kuin kirjoittaminen. Takapakkiakin voi toki vielä tulla, sillä jännittyneenä odotan Maijun kommentteja gradustani. Voihan nimittäin olla, että olen mennyt jossain kohdin ihan metsään ja joudun kirjoittamaan jotakin täysin uudestaan. Vielä ei siis ole aika juhlia, sillä työtä on paljon edessä.
Yksi etappi on kuitenkin takana ja nyt mennään kohti seuraavia haasteita. Pakerrus ja aherrus gradun parissa jatkuvat vielä noin kuukauden. Sitten on aika päästää irti ja mennä elämässä eteenpäin. Vielä on kuitenkin matkaa jäljellä, joten minä ja Franciscus jatkamme kulkuamme ja kerromme kuulumisia taas pian. Ciao e arrivedrci! :D
Nyt, kun yksi etappi gradusta on saavutettu, olo tuntuu aika helpottuneelta. Tekstiä on kasassa reilut 60 sivua ja se on nyt suhteellisen valmista. Muokkausta, hienosäätöä ja viimeistelyä enää ja sitten joulukuun alussa palautus kirjoissa ja kansissa. En olisi vielä viime keväänä pahimman graduahdistuksen aikaan uskonut, että tähän hetkeen päästään. Nyt kuitenkin tuntuu, että gradun kirjoittaminen - ajoittaisia takapakkeja ja motivaation heikkenemistä lukuunottamatta - on sujunut varsin kivuttomasti. Olen jo yli vuoden kehitellyt gradua ajatuksissani ja hautonut sitä mielessäni. Nyt kaikki tämä on lukuisten kirjojen, tekstien, muistiinpanojen sekä itkun ja hammastenkiristyksen kautta viimein paperilla melkein valmiina. Hyvältä siis tuntuu. Olen siis saavuttanut jo jotain gradun suhteeen, vaikka tekemistä toki vielä riittää.
Lammi teki gradulle kiistatta hyvää. Olen ollut täällä viikon ja tehnyt gradua joka päivä. Toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän. Työskentely on ollut helppoa rauhassa ja hiljaisuudessa, poissa arjen riennoista ja häiriötekijöistä. Ei ole tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin kirjoittamisesta ja gradusta, sillä ruokakin tulee täällä valmiina tiettyyn aikaan tarjolle. :) Täällä on ollut hiljaista näin keskellä syksyä, vai muutamia biologian tutkijoita ja yksi toinen graduntekijä, Karoliina, joka lähti pois maanantaina. Ehdimme tutustua jonkin verran ja olikin mukava jutella gradusta jonkun kanssa. Muuten olen kuitenkin viettanyt aikaa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vain tietokone, Franciscus ja ne kymmenet ihanat ihmiset Facebookissa seuranani. :D
Franciscus ja minä olemme päässeet yhdessä pitkälle ja vasta nyt minusta tuntuu, että alan ymmärtää häntä ja hänen ajatuksiaan. Hän on kiistatta kiinnostava ja monimutkainen henkilö, jonka ajatuksenkulusta on välillä vaikea saada selvää. Olen kuitenkin mielestäni nyt aika hyvin hahmottanut vastauksen tutkimuskysymykseeni eli siihen, mikä on luontomystiikan ja kaupunkihengellisyyden välinen suhde Franciscuksen eläämässä ja onko näiden ilmiöiden välillä paradoksia. En paljasta tutkimustuloksiani vielä, saatte tietää ne sitten vasta valmiista gradusta. :) Minusta tuntui, että vastaus löytyi ikään kuin vahingossa kaiken sen hajanaisen gradumateriaalin keskeltä. Välillä tuntui, että minulla ei ole materiaaalia ollenkaan, mutta yhtäkkiä alkusyksystä tajusin, ettei minulta puutu gradusta muuta kuin kirjoittaminen. Takapakkiakin voi toki vielä tulla, sillä jännittyneenä odotan Maijun kommentteja gradustani. Voihan nimittäin olla, että olen mennyt jossain kohdin ihan metsään ja joudun kirjoittamaan jotakin täysin uudestaan. Vielä ei siis ole aika juhlia, sillä työtä on paljon edessä.
Yksi etappi on kuitenkin takana ja nyt mennään kohti seuraavia haasteita. Pakerrus ja aherrus gradun parissa jatkuvat vielä noin kuukauden. Sitten on aika päästää irti ja mennä elämässä eteenpäin. Vielä on kuitenkin matkaa jäljellä, joten minä ja Franciscus jatkamme kulkuamme ja kerromme kuulumisia taas pian. Ciao e arrivedrci! :D
torstai 22. lokakuuta 2009
Pelottava tulevaisuus
Lammilla ollaan. Tulin tänne siis tänään ja tarkoituksena on viettää viikko gradua kirjoittaen. Sain siis viime talvena Helsingin yliopiston Gradut valmiiksi -stipendin, joka oikeuttaa minut viettämään viikon täällä Helsingin yliopiston Lammin biologisella tutkimusasemalla täysihoidassa gradua kirjoittaens. Sitä siis olen nyt seuraavan viikon täällä tekemässä. Kannattaa hakea sellaista stipendiä garduntekijät. :)
Oli mukava tulla tänne ja päästä gradun kimpuun. Sen suhteen on nimittäin viime aikoina ollut hyvin hiljaista, koska en ole ehtinyt muilta kiireiltä Franciscuksen kanssa seurustelemaan. Nyt kuitenkin omistaudun seuraavan viikon Franciscukselle ja kirjoitan gradusta raakaversion valmiiksi. Sitten onkin hionta- ja hienosäätövaiheen vuoro. Joulukuun alussa gradun olisi tarkoitus olla valmiina. Silloin shampanja poksuu. :)
Gradua on viime aikoin ollut oikein mukava tehdä ja toivonkin seuraavasta viikosta tulevan hyvin antoisan sen suhteen. Samalla ajatus gradun valmistumisesta kuitenkin pelottaa, sillä sen jälkeen edessä on tyhjyys ja kysymys Mitä sitten? Olen opiskellut kohta viisi vuotta ja valmistun ensi syksynä. Minne elämä heittää minut sen jälkeen? Mikä on tarkoitukseni tässä maailmassa? Tarvitaanko minua täällä johonkin? Mikä on tämän kaiken merkitys? Tällaiset kysymykset ovat viime aikoina pyörineet paljon pääässäni ja käyn koko ajan läpi jonkinlaista kriisiä. Gradun jälkeen en nimittäin yhtään tiedä, mitä tehdä. Tai siis tiedän toki. Lähden vaihtoon Lontooseen ja sen jälkeen teen harjoittelun. Sitten valmistun, mutta mitä sen jälkeen? Maailma on avoinna ja elämä tyhjänä siitä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, minulla ei ole suunnitelmaa valmiina. Valmistuminen on siis pelottavaa ja jännittävää, mutta samalla ihanaa. Eniten minua vaivaakin kysymys, mitä virkaa tällä kaikella on. Miksi minä olen tässä maailmassa ja kirjoitan gradua juuri tästä aiheesta? Mikä merkitys minulla ja tällä kaikella on?
Kuten huomaatte gradu on siis muutakin kuin opinnäytetyö. Se on yksi etappi elämässäni, matkallani kohti tulevaa. On pelottava ajatus saavuttaa tuo etappi ja ylittää se. Mitä sitten? Uudet haasteet odottavat, mutta mitä ne ovat? Näitä kaikkia kysymyksiä gradu ja sen tekeminen ovat saaneet minut kysymään ja pohtimaan. Gradu on siten iso osa aikuistumistani ja elämääni. Se on jonkinlainen rajapyykki tämän hetken ja tulevaisuuden välissä. Aika näyttää, mikä sen lopullinen merkitys minulle tulee olemaan. Tällä hetkellä gradu tuntuu jonkinlaiselta ankkurilta, joka sitoo minut tähän hetkeen ja elämään. Entä sitten, kun tuo ankkuri putoaa eikä sitä enää ole? Tämä on se pelottava kohta, jolloin lähden seilaamaan elämän vesille ilman ankkuria ja ajelehdin maailmalla. Olen hyvin päämäärätietoinen ihminen ja siksi ankkurin ja konkreettisen suunnan puuttuminen pelottaa minua. Toisaalta en halua olla pelkuri, vaan katsoa rohkeasti tulevaisuutta silmästä silmään. Jatkan matkaani siis silmät auki ja avoimin mielin gradun jälkeenkin ja katson, minne elämä minut kuljettaa. Sitä siis odotellessa...
Nyt kuitenkin työ kutsuu. Luotan siihen, että asiat selviävät aikanaan. Ja onhan Franciscus kanssani. Tässä ja nyt. Aina. Olen tästä kiitollinen. Kirjoittelemisiin ja kuulemisiin. :)
Oli mukava tulla tänne ja päästä gradun kimpuun. Sen suhteen on nimittäin viime aikoina ollut hyvin hiljaista, koska en ole ehtinyt muilta kiireiltä Franciscuksen kanssa seurustelemaan. Nyt kuitenkin omistaudun seuraavan viikon Franciscukselle ja kirjoitan gradusta raakaversion valmiiksi. Sitten onkin hionta- ja hienosäätövaiheen vuoro. Joulukuun alussa gradun olisi tarkoitus olla valmiina. Silloin shampanja poksuu. :)
Gradua on viime aikoin ollut oikein mukava tehdä ja toivonkin seuraavasta viikosta tulevan hyvin antoisan sen suhteen. Samalla ajatus gradun valmistumisesta kuitenkin pelottaa, sillä sen jälkeen edessä on tyhjyys ja kysymys Mitä sitten? Olen opiskellut kohta viisi vuotta ja valmistun ensi syksynä. Minne elämä heittää minut sen jälkeen? Mikä on tarkoitukseni tässä maailmassa? Tarvitaanko minua täällä johonkin? Mikä on tämän kaiken merkitys? Tällaiset kysymykset ovat viime aikoina pyörineet paljon pääässäni ja käyn koko ajan läpi jonkinlaista kriisiä. Gradun jälkeen en nimittäin yhtään tiedä, mitä tehdä. Tai siis tiedän toki. Lähden vaihtoon Lontooseen ja sen jälkeen teen harjoittelun. Sitten valmistun, mutta mitä sen jälkeen? Maailma on avoinna ja elämä tyhjänä siitä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, minulla ei ole suunnitelmaa valmiina. Valmistuminen on siis pelottavaa ja jännittävää, mutta samalla ihanaa. Eniten minua vaivaakin kysymys, mitä virkaa tällä kaikella on. Miksi minä olen tässä maailmassa ja kirjoitan gradua juuri tästä aiheesta? Mikä merkitys minulla ja tällä kaikella on?
Kuten huomaatte gradu on siis muutakin kuin opinnäytetyö. Se on yksi etappi elämässäni, matkallani kohti tulevaa. On pelottava ajatus saavuttaa tuo etappi ja ylittää se. Mitä sitten? Uudet haasteet odottavat, mutta mitä ne ovat? Näitä kaikkia kysymyksiä gradu ja sen tekeminen ovat saaneet minut kysymään ja pohtimaan. Gradu on siten iso osa aikuistumistani ja elämääni. Se on jonkinlainen rajapyykki tämän hetken ja tulevaisuuden välissä. Aika näyttää, mikä sen lopullinen merkitys minulle tulee olemaan. Tällä hetkellä gradu tuntuu jonkinlaiselta ankkurilta, joka sitoo minut tähän hetkeen ja elämään. Entä sitten, kun tuo ankkuri putoaa eikä sitä enää ole? Tämä on se pelottava kohta, jolloin lähden seilaamaan elämän vesille ilman ankkuria ja ajelehdin maailmalla. Olen hyvin päämäärätietoinen ihminen ja siksi ankkurin ja konkreettisen suunnan puuttuminen pelottaa minua. Toisaalta en halua olla pelkuri, vaan katsoa rohkeasti tulevaisuutta silmästä silmään. Jatkan matkaani siis silmät auki ja avoimin mielin gradun jälkeenkin ja katson, minne elämä minut kuljettaa. Sitä siis odotellessa...
Nyt kuitenkin työ kutsuu. Luotan siihen, että asiat selviävät aikanaan. Ja onhan Franciscus kanssani. Tässä ja nyt. Aina. Olen tästä kiitollinen. Kirjoittelemisiin ja kuulemisiin. :)
maanantai 12. lokakuuta 2009
I giorni ultimi in Italia
Nyt on kulunut melkein kaksi kuukuatta siitä, kun palasin Italiasta takaisin Suomeen. Paljon on ehtinyt tapahtua sekä elämässä että gradun kanssa. Mutta ennen nykyisiä kuulumisia palataan vielä hetkeksi takaisin Saapasmaahan, sillä Comon ja Milanon kuulumiset jäivät silloin elokuussa puuttuvien Internet-yhteyksien ja hankalien tietokoneen akunlatausmahdollisuuksien vuoksi kertomatta.
Gardalta matkasin siis junalla Comon kaupunkiin, joka saa nimensä Como-järvestä, jonka rannalle kaupunki on rakennettu. Como on ainoa kaupunki järven rannalla, jonne on junayhteys, joten siksi valitsin sen matkakohteekseni. Matka Gardalta Comolle tuntui kestävän ikuisuuden, sillä ensin matkustin Gardalta bussilla Veronaan. Bussi oli ainakin puoli tuntia myöhässä ja odottelin sitä hiki valuen rinkka selässäni tien poskessa. Olin jo vaipua epätoivoon, kun bussi viimein kaasutteli pikalle ja ystävällinen kuski pakkasi rinkkani ruumaan. Bussi oli myöhässä vielä entisestään matkan kuluessa ja alle puolentoista tunnin matka Veronaan kesti lopulta yli kaksi tuntia, mutta onneksi en myöhästynyt junasta. Matkustin siis paikallisjunalla Veronasta ensin Milanoon ja sieltä junanvaihdolla Comolle, jonne saavuin maanantaina iltapäivällä.
Kuumuus oli jälleen kerran käsinkosketeltavaa ja rinkka painoi kuin synti. Pääsin kuitenkin 1,5 km patikoinnin jälkeen perille Comon hoteliin, joka oli ihan ok, joskin ylihinnoiteltu. Comosta mieleeni jäi kaupungin pienuus ja herttaisuus, mutta paljon nähtävää siellä ei ollut. Duomo oli jälleen kerran hieno ja jäätelö herkullista. Olin tässä vaiheessa reissua jo kuitenkin niin väsynyt, että en jaksanut oikein innostua Comosta ja luulen myös, että siitä olisi saanut enemmän irti autoillen ja tai veneellä liikkuen. Joka tapauksessa en kadu pysähdystäni kauniilla järvellä, sillä oli ihan hauska päästä katselemaan tuota söpöä ja pientä rantakupunkia, joka loma-aikana tuntui olevan hyvin suosittu. George Clooneysta ja hänen huvilastaan ei näkynyt valitettavasti vilaustakaan ja Milanossa minulle selvisikin, että hänen huvilansa sijaitsee yksityisellä saarella, jonne ulkopuoliset eivät pääse. Ei siis Georgea, mutta Como tuli koettua. :)
Tiistai-aamuna, syötyäni herkullisen aamiaisen, kokosin jälleen tavarani ja palasin Comon juna-asemalle tarkoituksenani palata Milanoon ja tutustua sen ihmeisiin. Juna oli hiukan myöhässä ja täpötäynnä. Vaikka olin ostanut paikkalipun, en päässyt paikalleni istumaan, vaan päädyin ensimmäiselle vapaalle paikalle rinkkoineni. Vierustoverini oli oikein mukava hollantilainen mies, jonka kanssa juttelimme koko matkan Milanoon. Hän oli perheineen lomalla Lucarnossa ja he olivat menossa päiväretkelle Milanoon katsomaan mm. San Siron jalkapallostadionia, koska hänen lapsensa kuulemma ovat AC Milan -faneja. Juttelimme lomakokemuksistamme ja elämästämme yleensäkin, kunnes juna saapui Milanon jättimäiselle rautatieasemalle ja tiemme erosivat. Asemalla etsin enismmäiseksi lehtikojun, josta sain kaupungin kartan. Sen jälkeen suunnistin kohti metroasemaa ja hostellini ohjeita seuraten sukkuloin metrolla perille.
Hostelli oli ihan ok, nuorisomeininkiä, siisti ja halpa. Kansainvälistä tunnelmaa oli ilmassa, sillä respan tyyppi oli nuori venäläinen mies, joka opiskeli turismia Venetsiassa. Huonetoverini olivat hollantilaisia (ainakin luulen niin) ja törmäsin yhteiskeittiössä myös mukavaan amerikkalaistyttöön ja hänen hollantilaiseen kaveriinsa. Lisäksi hostellissa punkkasi myös yksi suomalainen poika (enimmäinen reisuussa tapaamani suomalinen, joka oli samassa hostellissa kuin minä), joka oli tullut yksin muutaman päivän reilille Milanosta Sveitsiin. Jutellessamme suomeksi - meidän iloksemme ja ulkomaalaisten huvitukseksi - kävi ilmi, että meillä on yhteinen tuttu Helsingissä. Maailma on todella pieni. :) Hostelli oli tukalan kuuma paikka nukkua ja huonetoverini juttelivat myöhään yöhön, mutta muuten ihmisten puolesta ja sijaintinsa vuoksi paikka oli ihan kiva.
Milanosta en pitänyt erityisemmin kaupunkina, sillä se on selkeästi liike-elämän keskus. Kaupunki on täynnä isoja taloja, leveitä katuja ja meluisaa liikennettä, mutta elokuun lomakautena kadut olivat autiot ja hiljaisuus oli melkein pelottavaa. Metrolla on helppoa ja halpaa liikkua paikasta toiseen ja raitiovaunutkin kulkevat. Milanon keskustassa ovat kaikki kuuluisimmat nähtävyydet ja niinpä minäkin ensitöikseni tsekkasin Galleria Vittorio Emmanuele II:n (katettu ostoskatu täynnä merkkiliikkeitä), Duomon (oikein mahtava keskiaikainen katedraali) ja La Scala -oopperatalon. Viimeksimainittu oli paras kaikesta ja pääsylipun hinta (5€ opiskelijoilta muistaakseni) sisälsi käynnin parvekkeella katsomassa oopperasalia sekä tutustumisen oopperamuseoon. Kokemus oli sen verran mahtava, että innostus oopperaan syttyi täydellä volyymilla ja ajattelinkin investoida ja ostaa jonkinlaisen "Opera For the Dummies" -kirjan itselleni ja perehtyä tarkemmin tuon upean taidemuodon saloihin. La Scalasta selvittyäni lähdin shoppailemaan, sillä siihen Milano tarjoaa oivalliset puitteet. Kulutinkin tiistaina ainakin 5h vain kaupasta toiseeen kulkien ja tsekkasin kirjakaupan toisensa jälkeen. Se oli ihanaa ja löysin myös tuliaisia. Ruokakaupasta tarttui mukaan tuliaisiksi kahvia ja suklaata sekä taivallisia suklaaleipiä minulle kotiin maistiaisiksi ja muisteluiksi. :)
Keskiviikkoaamuna ja viimeisenä kokonaisena Italian päivänäni kipitin ensitöikseni Santa Maria della Grazien -kirkolle Leonoradon Viimeistä ehtoollista katsomaan. Maalausta ei pääse katsomaan ilman ennakkoon ostettua lippua ja kukin ryhmä (20 hlö/ryhmä) pääsee katsomaan tarkoin turvatoimin suojattua maalausta 15 minuutiksi kerrallaan. Otin ilon irti maksamastani ajasta ja ihastelin maalausta pitkät pätkät. Paikalla oli mieltäni piristämässä myös söpö pyöreäpäinen brittivauva, joka naureskeli ja jokelteli tyytyväisenä vanhempiensa ihastellessa taidetta. Maalaus on hieno ja merkittävä ja kaikkea, mutta rehellisesti puhuen en ymmärrä suurta hössötystä, jota siihen liittyy. Olen nimittäin nähnyt hienompiakin maalauksia elämäni aikana, mutta toki Leonardon työ on taidehistoriallisesti vertaansa vailla. Loppupäivän kulutin shoppailen ja kahvilassa istuen. Löysin jo tiistaina yhdeltä kadulta ihanan kahvilan, josta sai ostaa kasviksilla ja juustolla kuorrutettuja foccacioita sekä ihanaa jätskiä. Herkuttelin siis sydämeni kyllyydestä viimeisenä päivänäni ja tein myös piipahduksen Milanon keskuspuistoon, joka on oikein kaunis. Palasin kuitenkin jo iltapäivällä ajoissa takaisin hostellille, sillä viimeiset pakkaukset odottivat ennen lähtöä.
Olin ostanut bussilipun Malpensan kentälle jo keskiviikkoaamuna, sillä jouduin lähtemään kentälle jo samanpäivän iltana. Lentoni Suomeen lähti torstaina 20.8. klo 7.00 aikoihin aamulla, joten siksi päätin mennä kentälle jo edellisenä iltana välttääkseni kalliin taksimatkan, koska julkiset eivät liikkuneet kentälle niin aikaisin (minun olisi pitänyt olla siellä jo klo 5.00 torstai-aamuna), ja sikamaisen aikaisen aamuherätyksen. Niinpä nostin rinkan selkääni klo 20.00 aikaan keskiviikoiltana ja heitin hyvästit Milanolle - ei tullut erityisemmin ikävä. Rautatieasemalla minulla oli lieviä vaikeuksia löytää lentokenttäbussin pysäkille, mutta onnistuin siinä lopulta suhteellisen hyvin, vaikka kadotinkin opasteet välillä näkyvistäni. Matka kentälle kesti yli tunnin, sillä Malpensa on lähes 50 km päässä Milanon kaupungista. Kenttä oli ihan ok ja selkeä, vaikka olikin suuri, ja ehdoton plussa oli itsepalvelulähtöselvitys, jonka tein keskiviikkoiltana. Se on siis automaatti, jonne vain näytetään passia ja syötetään lennon tiedot. Sitten siitä sai valita itse istumapaikat koneeseen ja tulostaa liput ulos. Seuraavana aamuna heitin vain matkatavarani ruumaan menemään, enkä joutunut jonottamaan lähtöselvitykseen. Kätevää ja nopeaa. Joskus tekniikka on todella mahtava asia. :)
Yö lentokentällä sujui hyvin, sillä siellä oli paljon muitakin matkustajia ja turvallista, koska vartijoita on kaikkialla. Olin varautunut unettomuuteen ja yövalvomiseen kirjoja lukemalla, mutta klo 23 aikoihin minua alkoi nukuttaa mielettömästi ja nukuin katkonaisesti aamuviiteen saakka. Silloin oli aika ryhdistäytyä ja mennä kohti konetta. Kone, jolla lensin Milanosta Müncheniin oli ihana pieni ja puolityhjä. Se oli Air Dolomite -yhtiön kone ja söpöin ikinä. Matka Saksaan kesti alle tunnin ja maisemat ikkunasta katsottuna olivat upeat varsinkin Alppien yli lennettäessä. Olin jo etukäteen jännittänyt koneen vaihtoa, sillä vaihtoaikani Münchenissä oli vain 50 minuuttia. Kaikki sujui lopulta kuitenkin loistavasti, sillä kone paitsi laskeutui kentälle aikataulussa, vieläpä etuajassa. Ehdin siis hyvin Helsingin koneeseen ja pääsin perille Suomeen ajoissa. Matkatavaroitakaan en joutunut perillä odottamaan kovin kauaa ja 25 kg rinkan painoon tympääntyneenä otin taksin kentältä kotiin. Lämpötila oli vajaat 20 astetta ja puolipilvistä, joten en palellutkaan ihan älyttömästi pohjoiseen takaisin päästyäni. Milanossa lämpötila oli lähemmäs 40 lähtiessäni ja kuumuus alkoi olla jo ahdistavaa, vaikka suhteellisen hyvin olin siihen kuuden viikon aikana tottunutkin. Oli siis mukava palata kotiin - kaikin puolin. :)
Oli ihana tulla takaisin Suomeen, vaikka osa minusta jäikin Italiaan. Rooma elää sydämessäni aina, mutta huomasin ikävöineeni läheisiä ihmisiäni ja kaikkea tuttua ja turvallista koko reissun ajan. Matka kuitenkin opetti minulle paljon asioita itsestäni ja ainakin todisti, että selviän yksin vieraassa maassa ja vieraalla kielellä. Kaiken kaikiaan siis mahtava kokemus. Parasta koko reissulssa olivat tapaamani ihmiset ja kokemani asiat. Venezia, Amalfin seutu ja Roma varastivat sydämeni täysin ja palaan Italiaan ehdottomasti vielä joskus. En kuitenkaan muuttaisi sinne pysyvästi asumaan, sillä leppoisa elämänrytmi ei sovi pohjoismaalaiselle tehokkaalle luonteelleni. Lomapaikkana Italia on kuitenkin vertaansa vailla ja ihmiset, kulttuuri ja kieli mahtavia. Olen siis oikein tyytyväinen ja onnellinen Italiassa viettämästäni ajasta ja kaikesta, mitä sain nähdä ja kokea seillä. Muistot säilyvät mielessäni aina ja toivon palaavani tutuille ja rakkaille paikoille uudestaan joskus tulevaisuudessa. Nyt kuitenkin kohti uusia haasteista ja uusia kokemuksia. Kirjoittelen pian lisää viimeaikaisista kuulumisista. :) Siihen asti: Grazie la bella bella Italia e bacio dal mio cuore a tutti! <3
Gardalta matkasin siis junalla Comon kaupunkiin, joka saa nimensä Como-järvestä, jonka rannalle kaupunki on rakennettu. Como on ainoa kaupunki järven rannalla, jonne on junayhteys, joten siksi valitsin sen matkakohteekseni. Matka Gardalta Comolle tuntui kestävän ikuisuuden, sillä ensin matkustin Gardalta bussilla Veronaan. Bussi oli ainakin puoli tuntia myöhässä ja odottelin sitä hiki valuen rinkka selässäni tien poskessa. Olin jo vaipua epätoivoon, kun bussi viimein kaasutteli pikalle ja ystävällinen kuski pakkasi rinkkani ruumaan. Bussi oli myöhässä vielä entisestään matkan kuluessa ja alle puolentoista tunnin matka Veronaan kesti lopulta yli kaksi tuntia, mutta onneksi en myöhästynyt junasta. Matkustin siis paikallisjunalla Veronasta ensin Milanoon ja sieltä junanvaihdolla Comolle, jonne saavuin maanantaina iltapäivällä.
Kuumuus oli jälleen kerran käsinkosketeltavaa ja rinkka painoi kuin synti. Pääsin kuitenkin 1,5 km patikoinnin jälkeen perille Comon hoteliin, joka oli ihan ok, joskin ylihinnoiteltu. Comosta mieleeni jäi kaupungin pienuus ja herttaisuus, mutta paljon nähtävää siellä ei ollut. Duomo oli jälleen kerran hieno ja jäätelö herkullista. Olin tässä vaiheessa reissua jo kuitenkin niin väsynyt, että en jaksanut oikein innostua Comosta ja luulen myös, että siitä olisi saanut enemmän irti autoillen ja tai veneellä liikkuen. Joka tapauksessa en kadu pysähdystäni kauniilla järvellä, sillä oli ihan hauska päästä katselemaan tuota söpöä ja pientä rantakupunkia, joka loma-aikana tuntui olevan hyvin suosittu. George Clooneysta ja hänen huvilastaan ei näkynyt valitettavasti vilaustakaan ja Milanossa minulle selvisikin, että hänen huvilansa sijaitsee yksityisellä saarella, jonne ulkopuoliset eivät pääse. Ei siis Georgea, mutta Como tuli koettua. :)
Tiistai-aamuna, syötyäni herkullisen aamiaisen, kokosin jälleen tavarani ja palasin Comon juna-asemalle tarkoituksenani palata Milanoon ja tutustua sen ihmeisiin. Juna oli hiukan myöhässä ja täpötäynnä. Vaikka olin ostanut paikkalipun, en päässyt paikalleni istumaan, vaan päädyin ensimmäiselle vapaalle paikalle rinkkoineni. Vierustoverini oli oikein mukava hollantilainen mies, jonka kanssa juttelimme koko matkan Milanoon. Hän oli perheineen lomalla Lucarnossa ja he olivat menossa päiväretkelle Milanoon katsomaan mm. San Siron jalkapallostadionia, koska hänen lapsensa kuulemma ovat AC Milan -faneja. Juttelimme lomakokemuksistamme ja elämästämme yleensäkin, kunnes juna saapui Milanon jättimäiselle rautatieasemalle ja tiemme erosivat. Asemalla etsin enismmäiseksi lehtikojun, josta sain kaupungin kartan. Sen jälkeen suunnistin kohti metroasemaa ja hostellini ohjeita seuraten sukkuloin metrolla perille.
Hostelli oli ihan ok, nuorisomeininkiä, siisti ja halpa. Kansainvälistä tunnelmaa oli ilmassa, sillä respan tyyppi oli nuori venäläinen mies, joka opiskeli turismia Venetsiassa. Huonetoverini olivat hollantilaisia (ainakin luulen niin) ja törmäsin yhteiskeittiössä myös mukavaan amerikkalaistyttöön ja hänen hollantilaiseen kaveriinsa. Lisäksi hostellissa punkkasi myös yksi suomalainen poika (enimmäinen reisuussa tapaamani suomalinen, joka oli samassa hostellissa kuin minä), joka oli tullut yksin muutaman päivän reilille Milanosta Sveitsiin. Jutellessamme suomeksi - meidän iloksemme ja ulkomaalaisten huvitukseksi - kävi ilmi, että meillä on yhteinen tuttu Helsingissä. Maailma on todella pieni. :) Hostelli oli tukalan kuuma paikka nukkua ja huonetoverini juttelivat myöhään yöhön, mutta muuten ihmisten puolesta ja sijaintinsa vuoksi paikka oli ihan kiva.
Milanosta en pitänyt erityisemmin kaupunkina, sillä se on selkeästi liike-elämän keskus. Kaupunki on täynnä isoja taloja, leveitä katuja ja meluisaa liikennettä, mutta elokuun lomakautena kadut olivat autiot ja hiljaisuus oli melkein pelottavaa. Metrolla on helppoa ja halpaa liikkua paikasta toiseen ja raitiovaunutkin kulkevat. Milanon keskustassa ovat kaikki kuuluisimmat nähtävyydet ja niinpä minäkin ensitöikseni tsekkasin Galleria Vittorio Emmanuele II:n (katettu ostoskatu täynnä merkkiliikkeitä), Duomon (oikein mahtava keskiaikainen katedraali) ja La Scala -oopperatalon. Viimeksimainittu oli paras kaikesta ja pääsylipun hinta (5€ opiskelijoilta muistaakseni) sisälsi käynnin parvekkeella katsomassa oopperasalia sekä tutustumisen oopperamuseoon. Kokemus oli sen verran mahtava, että innostus oopperaan syttyi täydellä volyymilla ja ajattelinkin investoida ja ostaa jonkinlaisen "Opera For the Dummies" -kirjan itselleni ja perehtyä tarkemmin tuon upean taidemuodon saloihin. La Scalasta selvittyäni lähdin shoppailemaan, sillä siihen Milano tarjoaa oivalliset puitteet. Kulutinkin tiistaina ainakin 5h vain kaupasta toiseeen kulkien ja tsekkasin kirjakaupan toisensa jälkeen. Se oli ihanaa ja löysin myös tuliaisia. Ruokakaupasta tarttui mukaan tuliaisiksi kahvia ja suklaata sekä taivallisia suklaaleipiä minulle kotiin maistiaisiksi ja muisteluiksi. :)
Keskiviikkoaamuna ja viimeisenä kokonaisena Italian päivänäni kipitin ensitöikseni Santa Maria della Grazien -kirkolle Leonoradon Viimeistä ehtoollista katsomaan. Maalausta ei pääse katsomaan ilman ennakkoon ostettua lippua ja kukin ryhmä (20 hlö/ryhmä) pääsee katsomaan tarkoin turvatoimin suojattua maalausta 15 minuutiksi kerrallaan. Otin ilon irti maksamastani ajasta ja ihastelin maalausta pitkät pätkät. Paikalla oli mieltäni piristämässä myös söpö pyöreäpäinen brittivauva, joka naureskeli ja jokelteli tyytyväisenä vanhempiensa ihastellessa taidetta. Maalaus on hieno ja merkittävä ja kaikkea, mutta rehellisesti puhuen en ymmärrä suurta hössötystä, jota siihen liittyy. Olen nimittäin nähnyt hienompiakin maalauksia elämäni aikana, mutta toki Leonardon työ on taidehistoriallisesti vertaansa vailla. Loppupäivän kulutin shoppailen ja kahvilassa istuen. Löysin jo tiistaina yhdeltä kadulta ihanan kahvilan, josta sai ostaa kasviksilla ja juustolla kuorrutettuja foccacioita sekä ihanaa jätskiä. Herkuttelin siis sydämeni kyllyydestä viimeisenä päivänäni ja tein myös piipahduksen Milanon keskuspuistoon, joka on oikein kaunis. Palasin kuitenkin jo iltapäivällä ajoissa takaisin hostellille, sillä viimeiset pakkaukset odottivat ennen lähtöä.
Olin ostanut bussilipun Malpensan kentälle jo keskiviikkoaamuna, sillä jouduin lähtemään kentälle jo samanpäivän iltana. Lentoni Suomeen lähti torstaina 20.8. klo 7.00 aikoihin aamulla, joten siksi päätin mennä kentälle jo edellisenä iltana välttääkseni kalliin taksimatkan, koska julkiset eivät liikkuneet kentälle niin aikaisin (minun olisi pitänyt olla siellä jo klo 5.00 torstai-aamuna), ja sikamaisen aikaisen aamuherätyksen. Niinpä nostin rinkan selkääni klo 20.00 aikaan keskiviikoiltana ja heitin hyvästit Milanolle - ei tullut erityisemmin ikävä. Rautatieasemalla minulla oli lieviä vaikeuksia löytää lentokenttäbussin pysäkille, mutta onnistuin siinä lopulta suhteellisen hyvin, vaikka kadotinkin opasteet välillä näkyvistäni. Matka kentälle kesti yli tunnin, sillä Malpensa on lähes 50 km päässä Milanon kaupungista. Kenttä oli ihan ok ja selkeä, vaikka olikin suuri, ja ehdoton plussa oli itsepalvelulähtöselvitys, jonka tein keskiviikkoiltana. Se on siis automaatti, jonne vain näytetään passia ja syötetään lennon tiedot. Sitten siitä sai valita itse istumapaikat koneeseen ja tulostaa liput ulos. Seuraavana aamuna heitin vain matkatavarani ruumaan menemään, enkä joutunut jonottamaan lähtöselvitykseen. Kätevää ja nopeaa. Joskus tekniikka on todella mahtava asia. :)
Yö lentokentällä sujui hyvin, sillä siellä oli paljon muitakin matkustajia ja turvallista, koska vartijoita on kaikkialla. Olin varautunut unettomuuteen ja yövalvomiseen kirjoja lukemalla, mutta klo 23 aikoihin minua alkoi nukuttaa mielettömästi ja nukuin katkonaisesti aamuviiteen saakka. Silloin oli aika ryhdistäytyä ja mennä kohti konetta. Kone, jolla lensin Milanosta Müncheniin oli ihana pieni ja puolityhjä. Se oli Air Dolomite -yhtiön kone ja söpöin ikinä. Matka Saksaan kesti alle tunnin ja maisemat ikkunasta katsottuna olivat upeat varsinkin Alppien yli lennettäessä. Olin jo etukäteen jännittänyt koneen vaihtoa, sillä vaihtoaikani Münchenissä oli vain 50 minuuttia. Kaikki sujui lopulta kuitenkin loistavasti, sillä kone paitsi laskeutui kentälle aikataulussa, vieläpä etuajassa. Ehdin siis hyvin Helsingin koneeseen ja pääsin perille Suomeen ajoissa. Matkatavaroitakaan en joutunut perillä odottamaan kovin kauaa ja 25 kg rinkan painoon tympääntyneenä otin taksin kentältä kotiin. Lämpötila oli vajaat 20 astetta ja puolipilvistä, joten en palellutkaan ihan älyttömästi pohjoiseen takaisin päästyäni. Milanossa lämpötila oli lähemmäs 40 lähtiessäni ja kuumuus alkoi olla jo ahdistavaa, vaikka suhteellisen hyvin olin siihen kuuden viikon aikana tottunutkin. Oli siis mukava palata kotiin - kaikin puolin. :)
Oli ihana tulla takaisin Suomeen, vaikka osa minusta jäikin Italiaan. Rooma elää sydämessäni aina, mutta huomasin ikävöineeni läheisiä ihmisiäni ja kaikkea tuttua ja turvallista koko reissun ajan. Matka kuitenkin opetti minulle paljon asioita itsestäni ja ainakin todisti, että selviän yksin vieraassa maassa ja vieraalla kielellä. Kaiken kaikiaan siis mahtava kokemus. Parasta koko reissulssa olivat tapaamani ihmiset ja kokemani asiat. Venezia, Amalfin seutu ja Roma varastivat sydämeni täysin ja palaan Italiaan ehdottomasti vielä joskus. En kuitenkaan muuttaisi sinne pysyvästi asumaan, sillä leppoisa elämänrytmi ei sovi pohjoismaalaiselle tehokkaalle luonteelleni. Lomapaikkana Italia on kuitenkin vertaansa vailla ja ihmiset, kulttuuri ja kieli mahtavia. Olen siis oikein tyytyväinen ja onnellinen Italiassa viettämästäni ajasta ja kaikesta, mitä sain nähdä ja kokea seillä. Muistot säilyvät mielessäni aina ja toivon palaavani tutuille ja rakkaille paikoille uudestaan joskus tulevaisuudessa. Nyt kuitenkin kohti uusia haasteista ja uusia kokemuksia. Kirjoittelen pian lisää viimeaikaisista kuulumisista. :) Siihen asti: Grazie la bella bella Italia e bacio dal mio cuore a tutti! <3
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
La città di Romeo e Giulia
Matka jatkuu, ainakin vielä toistaiseksi. Loppu jo häämöttää ja tuntemukset ovat ristiriitaiset. Toisaalta on kiva palata arkeen ja nähdä taas kaikki rakkaat ihmiset sekä iloita arkirutiineista. Toisaalta taas Italiaa jää ikävä. Etenkin Venetsiaa ja Romaa, tähänastisia lemppareitani. On haikeaa jättää maa, jota olen oppinut rakastamaan – sekä hyvässä että pahassa. Lisäksi kielitaito on petraantunut, joten senkin vuoksi on ikävä jättää harjoittelu kesken ja palata arkeen puhumaan suomea. Mutta ei auta, kaikki hyvä loppuu aikanaan – myös lomailu. Vielä on onneksi vajaa viikko reissausta jäljellä, joten nähtävää ja koettavaa riittää.
Tällä hetkellä olen Veronassa, Romeon ja Julian kaupungissa. Paikka on suloinen ja kohtalaisen kokoinen. Majoitukseni on tällä kertaa pikkuruisessa Bed & Breakfast paikassa aika lähellä Veronan keskustaa. Minun lisäkseni täällä majoittuu uusi-seelantilainen pariskunta, joka kiertelee Eurooppaa kaksi kuukautta. Muita tänne ei sitten mahdukaan, joten paikka on kirjaimellisesti minikokoinen. Oikein kodikas ja idyllinen paikka. Olen tehnyt oloni kahden päivän oleskeluni aikana kotoisaksi ja pakkaillut tavaroita sekä pessyt pyykkiä. Lisäksi olen ladannut akkuja lueskelemalla, nukkumalla ja vain rentoutumalla. Venetsia imi mehut nähtävyyksineen ja mukavine ihmisineen, joten lepotaukoa tarvitaan. Verona onkin välipysähdys ennen loppurutistusta järvillä ja Milanossa. Löysin muuten kaupasta mielenkiintoista pyykinpesuainetta. Se on kookosöljystä valmistettua saippuaa, joka käy erityisesti käsin pestävälle pyykille, mutta myös pesukoneeseen. Hintaa hyvän kokoisella palasella oli hurjat 0,98€. Nyrkkipyykkiä olen tänään pessyt ihan kiitettävästi – puolentoista viikon likaiset vaatteet. Onneksi ikkunani alla on pyykkinaru, joten kuivuminen ei ole ongelma. Jatkuvassa kuumuudessa ja auringonpaisteessa se tuskin on sitä muutenkaan. Vielä viimeiset hetket nauttia auringosta ennen paluuta syksyiseen Suomeen.
Ensimmäisenä päivänäni kulutin aikaa Veronan keskustassa tsekaten tärkeimmät nähtävyydet. Niitä ovat Piazza Erba (markkinapaikka), Arena eli roomalaisajalta peräisin oleva amfiteatteri, jossa parhaillaan vietetään jokavuotisia Veronan oopperajuhlia (ohjelmistossa mm. Aida ja Tosca) sekä Julian talo eli keskiaikainen majatalo, jonne Shakespearen kuuluisan näytelmän hengessä on rekonstruoitu Julian parveke. Kiinnostavinta paikassa on sen seinille kirjoitetut tuhannet rakkauskirjeet ja viestit. Ihmiset siis tulevat katsomaan parveketta ja kirjoittavat samalla seiniin rakkaudentunnustuksia omalle kullalleen. Suloista ja hyvin turistijuttu. Turisteja on paljon, mutta ei tungokseksi asti. Ihmisiä on kuitenkin kaikkialla oopperajuhlista johtuen. Kulutin kumpanakin päivänäni aikaa keskustassa shoppaillen, sillä alennusmyynnit ovat vielä käynnissä. Tein hyviä löytöjä vaatteiden suhteen ja jouduin taas ostamaan uudet aurinkolasit, koska edelliset päättivät hajota. Uudet maksoivat kuitenkin vain 2€ ja ovat todella mukavat päässä. Muuten olen vain nauttinut täällä olostani rauhassa kävellen ja ihmisiä ja kaupunkia katsellen. Kaupunki ei mielestäni ole mitenkään erikoinen, vaikka toki kaunis jokimaisemineen ja vanhoine rakennuksineen. Olen kuitenkin Italiaa kierrellessäni nähnyt jo niin paljon samantapaisia vanhoja ja kauniita kaupunkeja että meinaa turtumus jo vähitellen iski. Kaikki ovat ihania ja idyllisiä, mutta hyvin samankaltaisia. Veronassa koin tänään kuitenkin vanhojen ja tunnelmallisten rakennusten keskellä kävellessäni euforiaa siitä, että saan vielä hetken olla täällä ja iloita kaikesta kauniista, jota ympärilläni koko ajan on. Suomi on niin erilainen tähän verrattuna. Ei huonompi, vaan vain täysin erilainen. Alan vähitellen ymmärtää, miksi italialaiset haluavat nähdä pohjoismaat, sillä se on heille varman yhtä virkistävä ja eksoottinen kokemus kuin meille pohjoismaalaisille olla täällä etelässä.
Nyt seuraa sitten jälleen kerran yleisiä huomioita Italiasta ja tällä kertaa sen yhteiskunnasta. Huomioni on kiinnittynyt erilaisiin asioihin, niistä viimeisempänä mahanmuuttajien – laillisten ja laittomien – suureen ja näkyvään määrään täällä. Etenkin kaikissa suurissa ja suurehkoissa kaupungeissa (Roma, Venezia, Ravenna, Verona, Firenze) heitä on paljon. Suurin osa on todennäköisesti laillisia ja tekee työtä siinä missä muutkin italialaiset. Usein maahanmuuttajat ovat perustaneet etnisiä kauppoja, matkamuistomyymälöitä, vaatekauppoja tai myyvät turisteille virvokkeita liikuteltavista kärryistä. Etnisiä ravintoloita näkyy aika ajoin, mutta niiden määrä ei ole niin suuri kuin Suomessa. Laittomat maahanmuuttajat (näin ainakin luulen) ovat katukauppiaita, jotka myyvät milloin aurinkolaseja, piraattilaukkuja ja kelloja, koruja tai rihkamaa turisteille. Heillä on tavarat liinoissa esillä kadulla ja jos poliisi tulee paikalle, liina kääritään nopeasti kokoon nyytiksi ja paikalta kadotaan nopeasti. Maahanmuuttajat ovat usein tietyillä alueilla kaupungeissa, esim. Firenzessä ja täällä Veronassa he ovat alueilla, jolla hostellini sijaitsevat. Ihmisiä on etenkin Aasiasta (Intia, Kiina ym.) ja Afrikasta (Pohjois-Afrikan maat sekä Saharan eteläpuolelta) ja yhteiskunta on siten hyvin värikäs. Italia on muuttunut, kuten muukin Eurooppa maahanmuuton ja siirtolaisuuden myötä. En tiedä millaisia paikallisten asenteet heitä kohtaan ovat, mutta kuvittelen että myös rasismia valitettavasti esiintyy, vaikka yleiskuva onkin ihan hyvä ja rauhallinen yhteiselo näyttää onneksi toimivan.
Matkallani tänne Veronan majoitukseeni bussissa sattui mielenkiintoinen kohtaus – samanlainen tilanne oli muuten bussissa myös Ravennassa – joka ohjasi ajatukseni pohtimaan siirtolais- ja maahanmuuttokysymystä täällä Italiassa. Bussiin nimittäin tuli tarkastajia katsomaan kaikkien matkaliput. Bussiin saapuneella afrikkalaisella naisella ja hänen perheellään mies ja tytär) ei ollut lippuja, joten tarkastajat olivat kirjoittamassa heille sakkoja. Nainen alkoi huutaa kovaan ääneen ja väitti, että lipunleimauslaite (täällä leimataan liput bussin edessä tai takana olevissa laitteissa) toiminut. Se kuitenkin toimi aivan moitteettomasti ja tarkastajat vaativat naiselta henkkareita sakon kirjoittamista varten. Nainen ei kuitenkaan suostunut, vaan huusi kovaan ääneen. Tarkastajat puhuivat jo poliisista ja nainen huusi yhä kovempaa, ettei pelkää ja tulkoon poliisi. Tässä vaiheessa jäin bussista pois, mutta jäin miettimään tilannetta. Ravennassa tapahtui aivan samoin, mutta liputtomat tyypit olivat aasialaisia. Oliko kyseessä tavallinen lipuntarkastus vai katsovatko tarkastajat jotenkin erityisesti juuri maahanmuuttajien liput? Miksi nainen ei ollut ostanut lippua ja oliko hän laiton, kun hän ei suostunut näyttämään henkkareita? Mikä on maahanmuuttajien asema täällä muuten? Tällaiset kysymykset tulivat mieleeni ja herättivät kiinnostukseni. Vaikka minuun kiinnitetään täällä huomiota, se on kuitenkin aina ystävällistä ja utealiasta. Luulen, että se johtuu vaaleasta ihosta ja tukasta. Inhottavaa, jos ihmisiä kohdellaan vain ulkoisten seikkojen perusteella eri tavalla. Ihonväin ei pitäisi merkitä, mutta kyllä se näköjään merkitsee – valitettavasti. Maahanmuutto on osa Italian arkea ja näkyy kaikkialla. Asenteiden olisi siis syytä muuttua, sillä rasismi tai vihamielisyys ei ole ratkaisu. Kylläpäs paasaan. Nyt riittää.
Satuin olemaan Veronassa Ferragoston eli 15.8. aikaan. Tuo päivä on Neitsyt Marian taivaaseen ottamisen juhlapäivä ja täällä paikallinen juhannus – ilman alkoholin liikakäyttöä tosin. Kyseisenä päivänä monet paikat ravintolat, kaupat ym.) ovat kiinni ja ihmiset juhlivat piknikin ja ulkoilun merkeissä. Veronassa oli lauantaina aika hiljaista, mutta keskustassa paljon väkeä. Jotkut kaupat olivat auki ja jätskiäkin sain, sillä en enää selviä ilman päivittäistä jätskiannostani. Lemppari jätskimakujani ovat fior di latte, starcciatella, yogurt ja melone. Kaikki on testattu empiirisesti, joten tutkimustulokset ovat tieteellisesti päteviä. :)
Veronasta on vielä sanottava, että siellä sain tähän asti parasta turistineuvontaa. Perjantaina kysyin ohjeita kauppaan ja ne sain heti. Sunnuntaina puolestaan kysyin neuvoja päästäkseni Gardalle bussilla. Sain paitsi ohjeet myös bussiaikataulut ja pinon karttoja käteeni. Mahtavaa asiakaspalvelua! Lisäksi turisti-infoja löytyy selkeästi merkittyinä sekä rautatieasemalta että kaupungin keskustasta. Roma ja moni muukin paikka saisi ottaa Veronasta mallia turistien palvelemisen suhteen. Nyt kohti järviä, Garda ja Como odottavat. Lisää syvällisyyksiä ja anekdootteja sitten sieltä. Ciao ja Gardalla tavataan! :)
Tällä hetkellä olen Veronassa, Romeon ja Julian kaupungissa. Paikka on suloinen ja kohtalaisen kokoinen. Majoitukseni on tällä kertaa pikkuruisessa Bed & Breakfast paikassa aika lähellä Veronan keskustaa. Minun lisäkseni täällä majoittuu uusi-seelantilainen pariskunta, joka kiertelee Eurooppaa kaksi kuukautta. Muita tänne ei sitten mahdukaan, joten paikka on kirjaimellisesti minikokoinen. Oikein kodikas ja idyllinen paikka. Olen tehnyt oloni kahden päivän oleskeluni aikana kotoisaksi ja pakkaillut tavaroita sekä pessyt pyykkiä. Lisäksi olen ladannut akkuja lueskelemalla, nukkumalla ja vain rentoutumalla. Venetsia imi mehut nähtävyyksineen ja mukavine ihmisineen, joten lepotaukoa tarvitaan. Verona onkin välipysähdys ennen loppurutistusta järvillä ja Milanossa. Löysin muuten kaupasta mielenkiintoista pyykinpesuainetta. Se on kookosöljystä valmistettua saippuaa, joka käy erityisesti käsin pestävälle pyykille, mutta myös pesukoneeseen. Hintaa hyvän kokoisella palasella oli hurjat 0,98€. Nyrkkipyykkiä olen tänään pessyt ihan kiitettävästi – puolentoista viikon likaiset vaatteet. Onneksi ikkunani alla on pyykkinaru, joten kuivuminen ei ole ongelma. Jatkuvassa kuumuudessa ja auringonpaisteessa se tuskin on sitä muutenkaan. Vielä viimeiset hetket nauttia auringosta ennen paluuta syksyiseen Suomeen.
Ensimmäisenä päivänäni kulutin aikaa Veronan keskustassa tsekaten tärkeimmät nähtävyydet. Niitä ovat Piazza Erba (markkinapaikka), Arena eli roomalaisajalta peräisin oleva amfiteatteri, jossa parhaillaan vietetään jokavuotisia Veronan oopperajuhlia (ohjelmistossa mm. Aida ja Tosca) sekä Julian talo eli keskiaikainen majatalo, jonne Shakespearen kuuluisan näytelmän hengessä on rekonstruoitu Julian parveke. Kiinnostavinta paikassa on sen seinille kirjoitetut tuhannet rakkauskirjeet ja viestit. Ihmiset siis tulevat katsomaan parveketta ja kirjoittavat samalla seiniin rakkaudentunnustuksia omalle kullalleen. Suloista ja hyvin turistijuttu. Turisteja on paljon, mutta ei tungokseksi asti. Ihmisiä on kuitenkin kaikkialla oopperajuhlista johtuen. Kulutin kumpanakin päivänäni aikaa keskustassa shoppaillen, sillä alennusmyynnit ovat vielä käynnissä. Tein hyviä löytöjä vaatteiden suhteen ja jouduin taas ostamaan uudet aurinkolasit, koska edelliset päättivät hajota. Uudet maksoivat kuitenkin vain 2€ ja ovat todella mukavat päässä. Muuten olen vain nauttinut täällä olostani rauhassa kävellen ja ihmisiä ja kaupunkia katsellen. Kaupunki ei mielestäni ole mitenkään erikoinen, vaikka toki kaunis jokimaisemineen ja vanhoine rakennuksineen. Olen kuitenkin Italiaa kierrellessäni nähnyt jo niin paljon samantapaisia vanhoja ja kauniita kaupunkeja että meinaa turtumus jo vähitellen iski. Kaikki ovat ihania ja idyllisiä, mutta hyvin samankaltaisia. Veronassa koin tänään kuitenkin vanhojen ja tunnelmallisten rakennusten keskellä kävellessäni euforiaa siitä, että saan vielä hetken olla täällä ja iloita kaikesta kauniista, jota ympärilläni koko ajan on. Suomi on niin erilainen tähän verrattuna. Ei huonompi, vaan vain täysin erilainen. Alan vähitellen ymmärtää, miksi italialaiset haluavat nähdä pohjoismaat, sillä se on heille varman yhtä virkistävä ja eksoottinen kokemus kuin meille pohjoismaalaisille olla täällä etelässä.
Nyt seuraa sitten jälleen kerran yleisiä huomioita Italiasta ja tällä kertaa sen yhteiskunnasta. Huomioni on kiinnittynyt erilaisiin asioihin, niistä viimeisempänä mahanmuuttajien – laillisten ja laittomien – suureen ja näkyvään määrään täällä. Etenkin kaikissa suurissa ja suurehkoissa kaupungeissa (Roma, Venezia, Ravenna, Verona, Firenze) heitä on paljon. Suurin osa on todennäköisesti laillisia ja tekee työtä siinä missä muutkin italialaiset. Usein maahanmuuttajat ovat perustaneet etnisiä kauppoja, matkamuistomyymälöitä, vaatekauppoja tai myyvät turisteille virvokkeita liikuteltavista kärryistä. Etnisiä ravintoloita näkyy aika ajoin, mutta niiden määrä ei ole niin suuri kuin Suomessa. Laittomat maahanmuuttajat (näin ainakin luulen) ovat katukauppiaita, jotka myyvät milloin aurinkolaseja, piraattilaukkuja ja kelloja, koruja tai rihkamaa turisteille. Heillä on tavarat liinoissa esillä kadulla ja jos poliisi tulee paikalle, liina kääritään nopeasti kokoon nyytiksi ja paikalta kadotaan nopeasti. Maahanmuuttajat ovat usein tietyillä alueilla kaupungeissa, esim. Firenzessä ja täällä Veronassa he ovat alueilla, jolla hostellini sijaitsevat. Ihmisiä on etenkin Aasiasta (Intia, Kiina ym.) ja Afrikasta (Pohjois-Afrikan maat sekä Saharan eteläpuolelta) ja yhteiskunta on siten hyvin värikäs. Italia on muuttunut, kuten muukin Eurooppa maahanmuuton ja siirtolaisuuden myötä. En tiedä millaisia paikallisten asenteet heitä kohtaan ovat, mutta kuvittelen että myös rasismia valitettavasti esiintyy, vaikka yleiskuva onkin ihan hyvä ja rauhallinen yhteiselo näyttää onneksi toimivan.
Matkallani tänne Veronan majoitukseeni bussissa sattui mielenkiintoinen kohtaus – samanlainen tilanne oli muuten bussissa myös Ravennassa – joka ohjasi ajatukseni pohtimaan siirtolais- ja maahanmuuttokysymystä täällä Italiassa. Bussiin nimittäin tuli tarkastajia katsomaan kaikkien matkaliput. Bussiin saapuneella afrikkalaisella naisella ja hänen perheellään mies ja tytär) ei ollut lippuja, joten tarkastajat olivat kirjoittamassa heille sakkoja. Nainen alkoi huutaa kovaan ääneen ja väitti, että lipunleimauslaite (täällä leimataan liput bussin edessä tai takana olevissa laitteissa) toiminut. Se kuitenkin toimi aivan moitteettomasti ja tarkastajat vaativat naiselta henkkareita sakon kirjoittamista varten. Nainen ei kuitenkaan suostunut, vaan huusi kovaan ääneen. Tarkastajat puhuivat jo poliisista ja nainen huusi yhä kovempaa, ettei pelkää ja tulkoon poliisi. Tässä vaiheessa jäin bussista pois, mutta jäin miettimään tilannetta. Ravennassa tapahtui aivan samoin, mutta liputtomat tyypit olivat aasialaisia. Oliko kyseessä tavallinen lipuntarkastus vai katsovatko tarkastajat jotenkin erityisesti juuri maahanmuuttajien liput? Miksi nainen ei ollut ostanut lippua ja oliko hän laiton, kun hän ei suostunut näyttämään henkkareita? Mikä on maahanmuuttajien asema täällä muuten? Tällaiset kysymykset tulivat mieleeni ja herättivät kiinnostukseni. Vaikka minuun kiinnitetään täällä huomiota, se on kuitenkin aina ystävällistä ja utealiasta. Luulen, että se johtuu vaaleasta ihosta ja tukasta. Inhottavaa, jos ihmisiä kohdellaan vain ulkoisten seikkojen perusteella eri tavalla. Ihonväin ei pitäisi merkitä, mutta kyllä se näköjään merkitsee – valitettavasti. Maahanmuutto on osa Italian arkea ja näkyy kaikkialla. Asenteiden olisi siis syytä muuttua, sillä rasismi tai vihamielisyys ei ole ratkaisu. Kylläpäs paasaan. Nyt riittää.
Satuin olemaan Veronassa Ferragoston eli 15.8. aikaan. Tuo päivä on Neitsyt Marian taivaaseen ottamisen juhlapäivä ja täällä paikallinen juhannus – ilman alkoholin liikakäyttöä tosin. Kyseisenä päivänä monet paikat ravintolat, kaupat ym.) ovat kiinni ja ihmiset juhlivat piknikin ja ulkoilun merkeissä. Veronassa oli lauantaina aika hiljaista, mutta keskustassa paljon väkeä. Jotkut kaupat olivat auki ja jätskiäkin sain, sillä en enää selviä ilman päivittäistä jätskiannostani. Lemppari jätskimakujani ovat fior di latte, starcciatella, yogurt ja melone. Kaikki on testattu empiirisesti, joten tutkimustulokset ovat tieteellisesti päteviä. :)
Veronasta on vielä sanottava, että siellä sain tähän asti parasta turistineuvontaa. Perjantaina kysyin ohjeita kauppaan ja ne sain heti. Sunnuntaina puolestaan kysyin neuvoja päästäkseni Gardalle bussilla. Sain paitsi ohjeet myös bussiaikataulut ja pinon karttoja käteeni. Mahtavaa asiakaspalvelua! Lisäksi turisti-infoja löytyy selkeästi merkittyinä sekä rautatieasemalta että kaupungin keskustasta. Roma ja moni muukin paikka saisi ottaa Veronasta mallia turistien palvelemisen suhteen. Nyt kohti järviä, Garda ja Como odottavat. Lisää syvällisyyksiä ja anekdootteja sitten sieltä. Ciao ja Gardalla tavataan! :)
Lago di Garda
Lago di Garda eli suomeksi Garda-järvi. Siellä olen nyt. Matka tänne alkoi aamulla Veronan rautatieasemalta rattoisalla kolmen tunnin odottelulla. Tämä johtui siitä, että en päässyt majoittumaan tänne vasta kuin klo 15 jälkeen iltapäivällä, joten en viitsinyt lähteä Veronasta turhan aikaisin tavaroiden kanssa järveä katselemaan. Siksi hengasin aseman odottelutiloissa kirjaa lukien ja aika kului rattoisasti. Matkaan pääsin iltapäivällä vähän enne kello kahta ja matkustusvälineenä oli bussi. Matkaa Castelletton pikkukaupunkiin kului Veronasta puolitoista tuntia. Bussi oli ihan täynnä turisteja, mutta se li odotettavissa, sillä koko Garda-järven seutu on turistialuetta ja hyvin hyvin suosittua sellaista.
Päästyäni ystävällisin bussikuskin – pysähtyi pyynnöstäni Catellettossa oikealla pysäkillä – avustuksella perille majoittauduin majapaikkaani. Sitä markkinoitiin B&B-paikkana, mutta kyseessä on kyllä hotelli ja vielä ihan hyvä sellainen. Ei mitään hurjia tähtiä, mutta siisti ja mukava paikka. Olen siis aika luxus-oloissa hostellien jälkeen, vaikka ei niissäkään ole ollut valittamista – päinvastoin ne kaikki ovat kaikki olleet hyviä paikkoja. Hotelli ja tie, jota bussi tänne ajoi, sijaitsevat ihan Garda-järven rannalla. Uimapaikkoja on joka välissä ja vesi on ihan meriveden väristä. Heti perille päästyäni pulahdin veteen uimaan, mikä oli sanoinkuvaamattoman ihanaa ja virkistävää. Castelletto ei ole mikään ihmeellinen paikka, mutta sen ehdoton plussa on turistien vähyys. Kaupunki ei ole suuri ja turistit tuppaavat olemaan lähempänä järven etelä-osia Gardan tai muiden turistikeskittymien läheisyydessä. Toisaalta turisteja on täällä kaikkialla, enimmäkseen saksalaisia ja brittejä, mutta myös italialaisia loma-ajasta johtuen. Koko järvi on ympäröity turistipaikoilla, hotelleja ja leirintäalueita on joka puolella ja pari huvipuistoa takaa lomalaisten jatkuvan virran tänne. Enkä yhtään ihmettele, miksi tänne halutaan tulla. Järvi on todella kaunis, sillä sitä ympäröivät komeat vuoret ja vesi on todella kirkasta.
Mitä sitten oikein teen täällä? Suoraan sanottuna: en mitään. Nautin olostani ja rentoudun. Halusin nähdä järven, koska s on kaunis. Lisäksi hengähdän täällä ennen loppureissua ja paluuta arkeen, mikä tapahtuu torstaina kotiinpaluun myötä. Tänään siis vain uin ja hemmottelin itseäni ravintolaillallisena. En ole nimittäin kovin paljon ulkona syönyt köyhästä budjetista johtuen, vaan kirjaimellisesti elänyt leivällä ja tuoremehulla Romasta lähtöni jälkeen. Gardalla kuitenkin hemmottelin itseäni ja kaunistauduin todella nätiksi illallistani varten. Menin hotellin läheiseen vähän parempaan ravintolaan ja herkuttelin lampaalla (pakko syödä lihaa aina kun mahdollista proteiinien takia) sekä tiramisulla hyvän viinin kera. Palvelu oli erinomaista, eikä kukaan ainakaan suoraan oudoksunut sitä, että söin yksin. Minua palveli ainakin kolme eri tarjoilijaa ja aperitiiviksi sain naminami kuohuviiniä – paikallista proseccoa todennäköisesti – pyytämättä. Ruoka oli hyvää ja tiramisu taivaallista. Hinta oli ihan ok (alle 30€) ja nautin illallisestani suunnattomasti. Oli hiukan outoa syödä yksin, mutta loistava asiakaspalvelu korvasi sen moninkertaisesti. Sain jälleen kehuja italian taidoistani – tilasin siis ravintolassa vain ruokaa, mikä ei paljon vaadi – mikä saa minut päättelemään, etteivät turistit usein puhu italiaa, minkä vuoksi minua ja kielitaitoani arvostetaan. Perinteinen kysymys oli jälleen mistä olen kotoisin, sillä suomalaiseksi kukaan ei ole minua vielä kertaakaan heti arvannut. Tänään jätskimyyjä luuli saksalaiseksi, joka on yleensä ensimmäinen veikkaus. Seuraava on Itävalta ja sitten Ruotsi tai Tanska. Suomea ei ole arvannut kuin pari oikein. Kiinnostavaa. Suomalaisia turisteja ei varmaankaan ainakaan tungokseksi asti Italiassa pyöri, vaikka olen suomea kuullutkin lähes kaikkialla, missä olen käynyt – viimeksi Veronassa.
Lähtöpäiväni aamuna nautiskelin Gardasta vielä hetken ja kävin aamukävelyllä järven rannalla. Se oli oikein virkistävää, sillä maisemat ovat henkeäsalpaavat ja järvi aaltoili komeasti, koska tuuli suhteellisen voimakkaasti. Aallot olivat suuria ja siksi minulla olikin lieviä vaikeuksia pulahtaa järveen aamu-uinnille niin kuin olin suunnitellut. Pääsin jorpakkoon kastautumaan, mutta uimisesta ei voinut puhuakaan, sillä aallot heittelivät minua rannassa komeasti edes takaisin. Kävinkin järvessä vain kastautumassa ja nauttimassa siitä vielä viimeisen kerran ennen lähtöä. Uimareita ei ollut muita, syynä todennäköisesti aallot eikä veden lämpötila, sillä kylmästä ei voinut puhuakaan. Vesi oli vilpoisaa ja ihanan virkistävää. Uinnin jälkeen suuntasinkin hyvillä mielin takaisin hotelliin ja nauttimaan loistavaa aamiaista. Paras aamiaiseni tähän mennessä. Täällä etelässä aamiainen nimittäin yleensä on croissant tai paahtoleipää hillon tai Nutella-suklaalevitteen kera. Joka tapauksessa yleensä jotain makeaa, mikä saa suomalaisvatsani kapinoimaan, sillä heti aamusta haluan jotain suolaista. Nyt tarjolla oli toki kakkuja (useita erilaisia) ja croissantteja, mutta myös leipää (kokojyvä, ihanaa!), tuoreita nektariineja ja mikä parasta luonnonjogurttia myslin kera. Niinpä herkuttelin oikein kunnolla ja nautin hyvästä aamiaisestani, jotta jaksan matkustaa tänään kohti Milanoa ja Como-järveä, joka on vuorossa tänään. Loppu jo häämöttää, mutta ei ole täällä ihan vielä. Ci vediamo a Como!
Päästyäni ystävällisin bussikuskin – pysähtyi pyynnöstäni Catellettossa oikealla pysäkillä – avustuksella perille majoittauduin majapaikkaani. Sitä markkinoitiin B&B-paikkana, mutta kyseessä on kyllä hotelli ja vielä ihan hyvä sellainen. Ei mitään hurjia tähtiä, mutta siisti ja mukava paikka. Olen siis aika luxus-oloissa hostellien jälkeen, vaikka ei niissäkään ole ollut valittamista – päinvastoin ne kaikki ovat kaikki olleet hyviä paikkoja. Hotelli ja tie, jota bussi tänne ajoi, sijaitsevat ihan Garda-järven rannalla. Uimapaikkoja on joka välissä ja vesi on ihan meriveden väristä. Heti perille päästyäni pulahdin veteen uimaan, mikä oli sanoinkuvaamattoman ihanaa ja virkistävää. Castelletto ei ole mikään ihmeellinen paikka, mutta sen ehdoton plussa on turistien vähyys. Kaupunki ei ole suuri ja turistit tuppaavat olemaan lähempänä järven etelä-osia Gardan tai muiden turistikeskittymien läheisyydessä. Toisaalta turisteja on täällä kaikkialla, enimmäkseen saksalaisia ja brittejä, mutta myös italialaisia loma-ajasta johtuen. Koko järvi on ympäröity turistipaikoilla, hotelleja ja leirintäalueita on joka puolella ja pari huvipuistoa takaa lomalaisten jatkuvan virran tänne. Enkä yhtään ihmettele, miksi tänne halutaan tulla. Järvi on todella kaunis, sillä sitä ympäröivät komeat vuoret ja vesi on todella kirkasta.
Mitä sitten oikein teen täällä? Suoraan sanottuna: en mitään. Nautin olostani ja rentoudun. Halusin nähdä järven, koska s on kaunis. Lisäksi hengähdän täällä ennen loppureissua ja paluuta arkeen, mikä tapahtuu torstaina kotiinpaluun myötä. Tänään siis vain uin ja hemmottelin itseäni ravintolaillallisena. En ole nimittäin kovin paljon ulkona syönyt köyhästä budjetista johtuen, vaan kirjaimellisesti elänyt leivällä ja tuoremehulla Romasta lähtöni jälkeen. Gardalla kuitenkin hemmottelin itseäni ja kaunistauduin todella nätiksi illallistani varten. Menin hotellin läheiseen vähän parempaan ravintolaan ja herkuttelin lampaalla (pakko syödä lihaa aina kun mahdollista proteiinien takia) sekä tiramisulla hyvän viinin kera. Palvelu oli erinomaista, eikä kukaan ainakaan suoraan oudoksunut sitä, että söin yksin. Minua palveli ainakin kolme eri tarjoilijaa ja aperitiiviksi sain naminami kuohuviiniä – paikallista proseccoa todennäköisesti – pyytämättä. Ruoka oli hyvää ja tiramisu taivaallista. Hinta oli ihan ok (alle 30€) ja nautin illallisestani suunnattomasti. Oli hiukan outoa syödä yksin, mutta loistava asiakaspalvelu korvasi sen moninkertaisesti. Sain jälleen kehuja italian taidoistani – tilasin siis ravintolassa vain ruokaa, mikä ei paljon vaadi – mikä saa minut päättelemään, etteivät turistit usein puhu italiaa, minkä vuoksi minua ja kielitaitoani arvostetaan. Perinteinen kysymys oli jälleen mistä olen kotoisin, sillä suomalaiseksi kukaan ei ole minua vielä kertaakaan heti arvannut. Tänään jätskimyyjä luuli saksalaiseksi, joka on yleensä ensimmäinen veikkaus. Seuraava on Itävalta ja sitten Ruotsi tai Tanska. Suomea ei ole arvannut kuin pari oikein. Kiinnostavaa. Suomalaisia turisteja ei varmaankaan ainakaan tungokseksi asti Italiassa pyöri, vaikka olen suomea kuullutkin lähes kaikkialla, missä olen käynyt – viimeksi Veronassa.
Lähtöpäiväni aamuna nautiskelin Gardasta vielä hetken ja kävin aamukävelyllä järven rannalla. Se oli oikein virkistävää, sillä maisemat ovat henkeäsalpaavat ja järvi aaltoili komeasti, koska tuuli suhteellisen voimakkaasti. Aallot olivat suuria ja siksi minulla olikin lieviä vaikeuksia pulahtaa järveen aamu-uinnille niin kuin olin suunnitellut. Pääsin jorpakkoon kastautumaan, mutta uimisesta ei voinut puhuakaan, sillä aallot heittelivät minua rannassa komeasti edes takaisin. Kävinkin järvessä vain kastautumassa ja nauttimassa siitä vielä viimeisen kerran ennen lähtöä. Uimareita ei ollut muita, syynä todennäköisesti aallot eikä veden lämpötila, sillä kylmästä ei voinut puhuakaan. Vesi oli vilpoisaa ja ihanan virkistävää. Uinnin jälkeen suuntasinkin hyvillä mielin takaisin hotelliin ja nauttimaan loistavaa aamiaista. Paras aamiaiseni tähän mennessä. Täällä etelässä aamiainen nimittäin yleensä on croissant tai paahtoleipää hillon tai Nutella-suklaalevitteen kera. Joka tapauksessa yleensä jotain makeaa, mikä saa suomalaisvatsani kapinoimaan, sillä heti aamusta haluan jotain suolaista. Nyt tarjolla oli toki kakkuja (useita erilaisia) ja croissantteja, mutta myös leipää (kokojyvä, ihanaa!), tuoreita nektariineja ja mikä parasta luonnonjogurttia myslin kera. Niinpä herkuttelin oikein kunnolla ja nautin hyvästä aamiaisestani, jotta jaksan matkustaa tänään kohti Milanoa ja Como-järveä, joka on vuorossa tänään. Loppu jo häämöttää, mutta ei ole täällä ihan vielä. Ci vediamo a Como!
La bellissima Venezia e l'avventura
La bellissima Venezia. En tiedä, mistä oikein aloittaisin kaiken kertomisen, sillä niin paljon on tapahtunut kolmen viime päivän aikana ja minulla on ollut aivan mielettömän hauskaa. Venezia on ollut melkeinpä parasta koko reissussa – Roma mukaan luettuna – tähän asti ja se on paljon sanottu se, sillä minulla on ollut aivan mahtava reissu. Tästä tulee sitten ihan mielettömän pitkä teksti, joten varautukaa romaaniin lukemiseen. Alkuun täytyy todeta, että Venezia on ihan oma maailmansa ja jokaisen pitäisi nähdä ja kokea se kerran elämässään. Se onnistuu kohtalaisen halvallakin, joten opiskelijat huomio ja laukkuja pakkaamaan – se kannattaa ehdottomasti.
Ok. Aloitetaan perusasioista eli saapumisesta Veneziaan ja edetään temaattisesti. Kanaalien kaupunkiin tulin tiistaina iltapäivällä ja tunne perille saapuessa oli mieletön. Olen käynyt Veneziassa kerran, kun olin 8-vuotias mutta en muistanut kaupungista juuri mitään. Junan saapuessa rautatieasemalle pitkin pitkää siltaa yli veden ajattelin, että mahtavaa, tässä sitä nyt ollaan Veneziassa. Kun astuin ulos rautatieasemalta ja näin Canale Granden ja kauniit vanhat talot sekä gondolit ja vaporettot (=vesibussit) edessäni, olin ihan innoissani. Venezia vaikutti heti ihanalta ja kauniilta ja sitä se oli koko ajan. Se ei pettänyt odotuksia kertaakaan ja sain täältä mitä halusin ja enemmänkin.
Kaupunki on siis kokonaan rakennettu paalutusten päälle soiseen maastoon, siten että vesi kirjaimellisesti ympäröi kaupunkia kaikkialla. Se muodostuu lukuisista pienistä saarista, joista osa on todella lähekkäin ja osa kauempana laguunissa. Keskustassa eivät autot liiku, vaan veneet ja gondolit. Autolla pääsee uloimmille saarille ja sieltä sitten vesiteitse keskustaan. Liikenne pelaa ihan hyvin ja oli hauska katsoa, kun kaikki liikkuu vesitse. Ambulanssi, poliisi, ruoka, tavarat, ihan kaikki kuljetetaan vesiteitse, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole. Käveleminen onnistuu toki ja siltoja on paljon, mutta Canale Granden ylittäminen ei onnistu kuin muutamasta kohtaa suurilta silloilta. Vaporetto on siis kätevin – ja edullisin tapa – kulkea, vaikka se onkin kallis (6,50€ kertalippu, jolla saa kulkea tunnin ajan). Ostin toisena päivänäni 48 tunnin vaporettolipun, joka maksoi 28€, mutta tuli suhteessa edullisemmaksi, sillä kuljin vaporettolla suhteellisen paljon kävelyn lisäksi.
Muuten hintataso yllätti inhimillisyydellään, sillä olin varautunut Venezian kalliisiin turistihintoihin. Osa kirkoista maksoi, mutteivät kaikki ja ne olivat tapansa mukaan todella hienoja. Museopassin sain opiskelijahintaan 12€ ja muutenkin nähtävyydet olivat kohtuuhintaisia. Samoin ruoka oli ihan ok: ravintolassa 15€ pizza/pasta juomien kera, kadulta 2-3€ pizza/foccaccia, jäätelö 2-3€ kaksi palloa, viinilasillinen Grande Canalen rannalla Rialton sillan kohdalla (pahin turistialue) 4-7€ riippuen paikasta. Olin varautunut paljon pahempaan ja lisäksi löysin myös supermarketteja kaupungin sokkeloista, joten pystyin ostamaan ruokaa myös varastoon. Budjetti ei ihan kokonaan siis hajonnut kolmen päivän oleskelusta, enkä tuhlannut rahaa oikeastaan muuhun kuin ruokaan ja nähtävyyksiin. Matkamuistot kiersin kaukaa ja ainoat ostokset olivat ruoan lisäksi tuliaiset muutamille ihmisille (asianomaiset kyllä saavat sen sitten selville aikanaan :D).
Vaikka turistille Venezia oli ihan kohtuullinen, paikallisille se on kallis, koska asuminen ja eläminen erikoisissa olosuhteissa (jotka vetisessä Veneziassa kieltämättä on) on tyyristä lystiä. Jo pelkkä venepaikka maksaa 200 000€ puhumattakaan veneestä tai asunnoista. Myöskään eläminen jatkuvan turistimassan kanssa ei aina ole helppoa, mutta paikalliset tuntuvat silti rakastavan kaupunkiaan ja takaahan jatkuva turismi pysyvän elinkeinon. Itse en kaupungissa asuisi, mutta ehdottomasti menen käymään siellä uudestaan – toivottavasti joskus häämatkalle, jolloin voisin ajella myös gondolilla, joka tällä kertaa jäi väliin. Gondolikyydin hinnat kun alkavat 100€ ja liikkuvat siitä yleensä ylös- eikä alaspäin. Vaporetto oli kuitenkin oikein mukava, sillä sen avulla näki kaupungin vedestä, jolloin se on ihan toisen näköinen kuin vain silloilta katsottuna.
Venezia hurmasi minut ennen kaikkea romanttisella tunnelmallaan, sillä siltoja, kauniita taloja, kapeita (siis oikeasti vain metrin levyisiä) kujia, vettä, kukkia ja gondoleita on kaikkialla. Toki Venezia on täynnä turisteja, mutta kuumuuden takia kesä ei ole pahin sesonkiaika, vaan keväisin ja syksyisin on niin paljon turisteja, että kaduilla ei mahdu oikeasti liikkuman eteenpäin. Veneziassa käy vuosittain 12 miljoonaa turistia ja vakituisesti kaupungissa asuu 300 000 henkeä. Suomea kuulin joka päivä kadulla kulkiessani, mutta yleisesti ottaen turistien paljous ei minua suuremmin häirinnyt. Kaupunkia ei kuitenkaan ole selvästikään rakennettu miljoonille ihmisille, sillä keskustan muodostavat saaret ovat pieniä, talot vanhoja ja kadut kapeita, joten ahtautta ja ruuhkia ei voi välttää. Ulommilla saarilla (Venezian keskustaa ympäröivässä laguunissa) on myös asutusta, mutta tietenkin turistit pakkautuvat keskustaan, jossa nähtävyydet pääasiassa sijaitsevat. Homma kuitenkin toimii suhteellisen hyvin, sillä vaporettot kulkevat ja täällä on myös vesitakseja (veneitä, jotka ovat takseja). Kaduillakin mahtuu liikkumaan ja opasteet ovat hyvät. Ja heti kun poistuu turistialueelta, liikkuminen helpottuu huomattavasti ja välillä sain kävellä syrjäisemmillä alueilla ihan yksin, mikä oli välillä todella outoa ja aavemaista. Liikkuminen oli välillä myös todella jännittävä seikkailu, sillä kartasta ei löytynyt kaikkia pikkukatuja ja jotkut niistä päättyivät umpikujaan jonkin kanaalin reunaan. Kartassa isolta näyttävät tiet olivatkin kapeita kujia ja korkeiden talojen viidakossa oli välillä vaikea hahmottaa suuntaa, johon mennä. Eksyin pari kertaa, mutten pahasti ja yleisesti ottaen kaupunki on helppo hahmottaa. Eksyminen ei myöskään ole vaarallista, vaan todella hauskaa ja virkistävää, kun koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan.
Vaporetto-linjat kattoivat suhteellisen hyvin koko kaupungin ja niiden ainoa varjopuoli hinnan lisäksi, oli liikkumisen hitaus, koska ihmisten lastaus sisään ja ulos veneeseen ottaa oman aikansa, eikä kanaalissa voi ajaa hirveää vauhtia veneillä. Vaporetossa oli aina työntekijä, joka auttoi ihmisiä sisään ja ulos veneeseen ja sydämeni heltyi, kun kerrankin eräs komea nuori mies auttoi vanhaa rouvaa veneeseen oikein kädestä pitäen. Silmänruokaa löytyi myös komeista gondolieereista, joita veneineen on kaikkialla. Hehän ovat siis kaikki miehiä (Veneziassa on kuulemma yksi naisgondolieeri, mutta tämä saattaa olla urbaani legenda) ja heillä on hauskat raitapaidat ja mustat housut. Soutaminen on kovaa työtä, joten komeiden ja hyväkuntoisten miesten ihaileminen ei ollut ollenkaan vaikeaa. :) Ilma Venziassa oli kuuman kostea koko ajan ja lämpötila 30 asteessa. Onneksi torstai-iltana ja seuraavana yönä kuitenkin ukkosti, mikä viilensi ilmaa ihanasti. Lisäksi salamat olivat ihan mielettömän kauniita ja sateen ääni ihana yön hiljaisuudessa, sillä Veneziassa ei liikenteen melu kuulu.
Miten kuvailisi Veneziaa? Ensinnäkin kaupunki on todella ihan oma maailmansa, jossa on ainutlaatuinen tunnelma. Samalla rento ja rauhallinen, leppoisa ja energinen. Romanttinen, idyllinen ja todella todella kaunis. Vesi tekee ilmasta kostean ja se tuoksuu mereltä ja joltain, jota en osaa kuvailla. Historia näkyy kaupungissa monin tavoin ja olikin virkistävää oppia kaupungista paljon uutta, koska Venezian historia on ollut minulle vieras. Venezia on perustettu jo ennen 1000-lukua, mutta keskiajalla se nousi ristiretkien ja idän kauppasuhteidensa myötä yhdeksi Euroopan kulttuuri- ja talouskeskuksista. Venezia oli itsenäinen kaupunkivaltio vuoteen 1861, jolloin se liittyi vapaaehtoisesti vastaperustettuun Italian kuningaskuntaan. Sitä ennen Veneziaa hallitsi aatelisten muodostama jonkinlainen senaatti ja kaupungin johdossa oli doge. Venezian tunnus on siivekäs leijona, joka symboloi apostoli Markusta, jonka maalliset jäännökset on perimätiedon mukaan haudattu Veneziaan, nykyisin siis Pyhän Markuksen basilikaan. Pyhä Markus on kaupungin suojelija hautapaikkansa, mutta myös asemansa puolesta. Venezia nimittäin kävi varhaisella keskiajalla kovaa kamppailua suojelijan suhteen, koska se halusi pitää suhteet yllä sille taloudellisesti tärkeään Bysanttiin että myös uskonnollisesti merkittävään Romaan. Sen tähden kaupungin suojelijaksi ei tullut Bysantin Teodorus tai Roman Pietari, vaan aivan oma pyhimys, joka samalla korosti Venezian itsenäistä asemaa ja erottautumista muista kaupungeista. Bysantin ja muutenkin itämaiden vaikutus näkyi kaupungissa vanhojen rakennusten ja kirkkojen arkkitehtuurissa samoin kuin rokokoo, barokki ja renessanssi. Keskiajan jäänteitä puolestaan näkyi Pyhän Markuksen (San Marco) basilikassa, joten historian koko kirjo ja kauneus ovat Veneziassa selkeästi nähtävillä, mikä on minusta aina ihanaa.
Mitä sitten oikein näin Veneziassa? Koko kaupunki jo itsessään on nähtävyys, joten ajan saisi kulmaan vain kuljeskelemalla ympäriinsä ja ihailemalla vettä ja rakennuksia. Minulla oli kuitenkin muutamia paikkoja, joissa halusin käydä. San Marcon basilikan lisäksi Piazza di San Marco puluineen ja tuhansine turisteineen oli koettava. Samoin dogen palatsi, joka on aivan basilikan vieressä. Se on goottilaistyylinen komea rakennus, jonka sisätilat ovat täynnä dogen yksitysistiloja ja hallintohuoneita. Vaikuttavaa taidetta oli kaikkialla ja sisutus oli renessanssin tyyliin enimmäkseen tumma puuta ajoittaisilla kultauksilla höystettynä. Ei kaunein näkemäni palatsi, mutta todella hieno ja erilainen. Vaikuttava oli senaatin salissa Tintoretton kattofresko sekä kuuluisa Huokausten silta, jota pitkin vangit viereisestä vankilasta kulkivat tuomiolle dogen eteen palatsiin. Kauniita kirkkoja löytyi ympäri Veneziaa ja erityisesti pidin San Zacarion barokkikirkosta. Hieno oli myös Muranon saari kauempana laguunissa. Se on kuin minikokoinen Venezia ja kuuluisa lasinvalmistuksestaan. Lasitehtaat siirrettiin Venezian keskustasta syrjäisempään Muranoon alun perin niiden aiheuttaman tulipalovaaran ja häiritsevän savun takia. Muranon lasimuseossa kerrottiin lasin valmistuksesta ja sen historiasta ja näytillä oli komeita lasiesineitä. Matkalla Muranon vierailin San Michelen saarella, jossa sijaitsee samanniminen hautausmaa. Se oli yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. Kukkia oli kaikkialla, puisto ja haudat olivat hyvin hoidettuja ja tunnelma li asiaankuuluvan rauhallinen. Katolilainen hautauskulttuuri oli oikein kaunis ja koskettava, sillä lähes jokaisella haudalla oli vainajan kuva, kauniit muistosanat ja kynttilöitä sekä kukkakimppu ja joskus pyhimyksen kuva tai rukousnauha. Todella vaikuttava paikka oli myös moneen kertaan tulipalossa tuhoutunut, mutta aina uudestaan rakennettu La Fenicen teatteri. Paikan nimi tarkoittaa osuvasti Feeniks-lintua ja se on alun perin rakennettu 1700-luvulla, mikä näkyikin rokokoon herkän kauniissa sisutustyylissä. Teatteri on kuuluisa monen oopperan esityspaikkana ja voi kehua monen tähden vierailuilla. Tunnetuimpia ehkä oopperadiiva Maria Callas, joka esiintyi La Fenicessa moneen otteeseen 1940-1950 -luvuilla. Kuuluisa Rialton silta on perinteisesti kaupungin keskus ja sen varrella on lukuisia kauppoja. Silta on oikein kauniissa ja täynnä turisteja ja kauppakojuja. Canale Grande on täynnä ravintoloita juuri siinä kohta, joten jos haluaa nauttia keskustan tunnelmasta kanaalin reunalla, se onnistuu hyvin siinä. Itse tein näin torstaina, jolloin nautin lasillisen kylmää valkoviiniä ja vain istuin rauhassa (kävin samalla myös netissä) ulkona ravintolassa kanaalia ja Venezian hälinää katsellen. Lomaa parhaimmillaan todellakin.
Säästin parhaan ja tärkeimmän viimeiseksi, sillä syy miksi viihdyin Veneziassa niin hyvin, ei ollut pelkästään kaupunki, vaan siellä tapaamani ihmiset ja loistava hostellini. Hostelli ei ollut mikään tavallinen hostelli, vaan pikemminkin vieraskoti, jota piti todella mukava pariskunta Sandra ja Simo (ei suomalainen kuitenkaan, vaan italialais-ranskalainen). He olivat ystävällisiä, rentoja, mukavia ja kaikin puolin todella ihania. Heidän huoneistonsa, jossa he siis itse asuivat ja josta vuokrasivat huoneita vieraille, oli vanhan talon ylimmässä kerroksessa lähellä Rialtoa, mutta syrjäkujalla poissa turistien luota. Sijainti oli siis aivan ihanteellinen ja loistava. Heidän luonaan tunnelma oli kodikas ja rento. Parasta oli, että omistajiin että muihin hostellin asukkaisiin tutustui tuollaisessa kotoisassa ympäristössä helposti ja nopeasti. Aamiainen oli todella herkullinen ja kodikas. Simolla ja Sandralla oli lisäksi kaksi ihanaa rottwaileria, 1,5-vuotias naaras Thalia ja puolivuotias uros Achille. Koirat varastivat heti sydämeni ja saivat osakseen kaiken hellyyteni. Etenkin Achillesta tuli kultamuruni, joka halusi huomiota aina ja kaikkialla. Omistajat laskivatkin leikkiä, että olin Achillen tyttöystävä, niin paljon tykkäsimme toisistamme. :) Thalia piti kuitenkin hyvin puolensa ja joka päivä istuin ainakin tunnin hostellin oleskeluhuoneen lattialla ja lellittelin kumpaakin koiraa yhtä aikaa rapsuttamalla niitä vatsasta. Olin ihan taivaassa ja koirat samoin. Ihanaa!!!
Huonetoverieni suhteen minulla kävi myös mieletön tuuri, sillä heti ensimmäisenä iltana tutustuin Gemmaan ja Laurenceen (nimestään huolimatta siis nainen), jotka ovat kumpikin opettajia yläasteella Brightonissa. He olivat kolmen viikon reilillä ympäri Eurooppaa ja jatkoivat Veneziasta matkaa Firenzeen ja sieltä Romaan, josta lentävät ensi viikolla kotiin. Gemma opettaa englantia ja Laurence syntyperäisenä ranskalaisena (kotoisin Bretagnen Nantesista) ranskaa ja espanjaa. He olivat todella mukavia ja ensimmäisenä iltana menimme yhdessä kanaalin rannalle juomaan lasilliset viiniä. Sieltä matka jatkui takaisin hostellille, jota vastapäätä sijaitsee kiva pikkuinen pizzeria, joka on samalla jazz-klubi. Ajauduimme sinne jatkamaan iltaa ja juttelemaan paikalla olleiden Simon ja Sandran kanssa. Paikalle törmäsi läheisessä B&B:ssa asusteleva Dave, joka on kotoisin Nottinghamista ja siellä yhden ravintolan pääkokkina. Keskustelu liikkui tällä porukalla vilkkaana kaikessa mahdollisessa kolmella kielellä (italia, englanti ja ranska) yli puolenyön. Seuraavana iltana huoneeseemme saapui yhdysvaltalainen Linda, joka oli todella ihana tyyppi. Hän on naimisissa, kolme lasta, kotoisin New Jerseysta ja 43-vuotias lakiopillinen sihteeri. Hän reissasi yksin yhdeksän päivään ympäri Pohjois-Italia mihenesä ehdotuksesta. Hänen kanssaan menimme syömään pizzeriaan pizzat illalla ja Gemma ja Laurence liittyivät seuraamme. Siitä ilta jatkui Grande Canalen rannalle istuskelemaan. Dave liittyi myös seuraamme ja ostimme porukalla läheisestä ravintolasta viinipullon, jonka kanssa istuimme rannassa jutellen ja tähdenlentoja katsellen myöhään yöhön. Oli todella hauskaa. Viimeisenä iltanamme Linda ja minä lähdimme kahdestaan syömään Simon suosittelemaan läheiseen ravintolaan nimeltään Il Nonno Risrto (= ylösnoussut isoisä). Paikka oli todella suosittu ja ihan täynnä. Emme olisi mahtuneet sisään, mutta paikalle saapui synttäriseurue, jonka juhlakalu Alex halusi meidät mukaan seurueeseensa. Hän lupasi tarjota kaiken ja viimeisen iltamme kunniaksi suostuimme tarjoukseen. Niin sitten söimme oikein hyvän ilmaisen illallisen iloisessa italialaisseurueessa Alexin synttäreitä juhlien. Jälkkäriksi oli hyvää kakkua ja saimme myös drinkit paikallista kuoharia sekä venetsialaisen cocktailin Sprizin (aporol-likööriä, sodavettä ja vakkaria) ja jälkkäripaukun, jonka nimeä en muista, mutta joka on paikallinen erikoisuus. Siihen tulee vaniljajäätelöä, vodkaa ja paikallista prosecco-kuoharia. Ilta oli hauska ja yllätyksellinen hyvässä seurassa ja saimmepa kokea paikallista italialaista ja venetsialaista kulttuuria samalla. He olivat oikein hauskoja tyyppejä kaikki ja olimme Lindan kanssa huomion kohteena. Meille siis tarjottiin koko ateria juomineen ja ostettiin vielä ruusut katukauppiaalta. Nauroimme katketaksemme hauskalle illallemme ja päivittelimme elämän kummallisuutta. Siinä me vietimme iltaa tuntemattomien ihmisten kanssa ja olimme itsekin tavanneet vasta edellisenä päivänä. Alex oli kovasti kiinnostunut Lindasta, joka toisti vain moneen kertaan olevansa naimisissa. Minäkin olisin saanut seuraa Alexin ystävästä (boheemi taitelijatyyppi) halutessani ja meitä pyydettiin jatkoille mukaan läheiseen klubiin tanssimaan. Kieltäydyimme kuitenkin kutsusta, koska seuraavana aamuna molemmilla oli lähtö edessä, Lindalla lento Yhdysvaltoihin ja minulla juna Veronaan. Ilta päättyi puolenyön maissa iloisissa tunnelmissa poskisuudelmiin ja palasimme hyvissä tunnelmissa hostellille nukkumaan. Se ei kuitenkaan heti onnistunut, sillä kerroimme Laurencelle, joka oli vielä hereillä, yllätyksellisestä illastamme ja juorusimme kello yhteen saakka aamuyöllä kaikesta mahdollisesta. Perjantaiaamuna erosimme kaikki kukin tahoillemme haikeissa tunnelmissa ja lupasimme pitää yhteyttä jatkossakin. Oli taas mahtava tavata uusia ihania ihmisiä ja saada ystäviä ympäri maailmaa. Huoneessamme majoittui myös uzbeksitanilainen vanhempi nainen, joka matkusti yksin ympäri Eurooppaa. Lisäksi siellä oli latvialainen perhe ja brasilialainen pariskunta. Hostelli oli parasta koko Veneziassa, koska siellä tapasin koko joukon mahtavia ihmisiä, joihin toivottavasti törmään myös jatkossa. Jos menette Venziaan rakkaat ihmiset, niin majoittukaa edullisessa ja kodikkaassa Sweet Dreams –hostellissa. takaan, että se kannattaa, sillä minulla ei ole pitkään aikaan ollut niin hauskaa, kun siellä tapaamieni ihmisten kanssa. Venezia elää aina muistoissani mahtavana paikkana juuri tapaamieni ihmisten ja kokemieni asioiden ansiosta.
Oli haikeaa jatkaa matkaa, mutta onneksi nykytekniikka mahdollistaa yhteydenpidon uusiin ystäviini ympäri maailman. Olisin ottanut molemmat koirat mukaani, mutta hellät hyvästit suukkojen kera oli ainoa mahdollisuus tällä kertaa. Matka jatkui aamupäivällä kanaaleilta paikallisjunalla kohti Veronaa. Sieltä siis kuulumisia myöhemmin ennen kuin suuntaan kauniille järville kohti Gardaa ja Comoa. Enää viikkoa jäljellä ja aika on mennyt ihan mieletöntä vauhtia. Niin se vain kulu, kun on kivaa. Ciao e bacio! Lisää kuulumisia myöhemmin.
Ok. Aloitetaan perusasioista eli saapumisesta Veneziaan ja edetään temaattisesti. Kanaalien kaupunkiin tulin tiistaina iltapäivällä ja tunne perille saapuessa oli mieletön. Olen käynyt Veneziassa kerran, kun olin 8-vuotias mutta en muistanut kaupungista juuri mitään. Junan saapuessa rautatieasemalle pitkin pitkää siltaa yli veden ajattelin, että mahtavaa, tässä sitä nyt ollaan Veneziassa. Kun astuin ulos rautatieasemalta ja näin Canale Granden ja kauniit vanhat talot sekä gondolit ja vaporettot (=vesibussit) edessäni, olin ihan innoissani. Venezia vaikutti heti ihanalta ja kauniilta ja sitä se oli koko ajan. Se ei pettänyt odotuksia kertaakaan ja sain täältä mitä halusin ja enemmänkin.
Kaupunki on siis kokonaan rakennettu paalutusten päälle soiseen maastoon, siten että vesi kirjaimellisesti ympäröi kaupunkia kaikkialla. Se muodostuu lukuisista pienistä saarista, joista osa on todella lähekkäin ja osa kauempana laguunissa. Keskustassa eivät autot liiku, vaan veneet ja gondolit. Autolla pääsee uloimmille saarille ja sieltä sitten vesiteitse keskustaan. Liikenne pelaa ihan hyvin ja oli hauska katsoa, kun kaikki liikkuu vesitse. Ambulanssi, poliisi, ruoka, tavarat, ihan kaikki kuljetetaan vesiteitse, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole. Käveleminen onnistuu toki ja siltoja on paljon, mutta Canale Granden ylittäminen ei onnistu kuin muutamasta kohtaa suurilta silloilta. Vaporetto on siis kätevin – ja edullisin tapa – kulkea, vaikka se onkin kallis (6,50€ kertalippu, jolla saa kulkea tunnin ajan). Ostin toisena päivänäni 48 tunnin vaporettolipun, joka maksoi 28€, mutta tuli suhteessa edullisemmaksi, sillä kuljin vaporettolla suhteellisen paljon kävelyn lisäksi.
Muuten hintataso yllätti inhimillisyydellään, sillä olin varautunut Venezian kalliisiin turistihintoihin. Osa kirkoista maksoi, mutteivät kaikki ja ne olivat tapansa mukaan todella hienoja. Museopassin sain opiskelijahintaan 12€ ja muutenkin nähtävyydet olivat kohtuuhintaisia. Samoin ruoka oli ihan ok: ravintolassa 15€ pizza/pasta juomien kera, kadulta 2-3€ pizza/foccaccia, jäätelö 2-3€ kaksi palloa, viinilasillinen Grande Canalen rannalla Rialton sillan kohdalla (pahin turistialue) 4-7€ riippuen paikasta. Olin varautunut paljon pahempaan ja lisäksi löysin myös supermarketteja kaupungin sokkeloista, joten pystyin ostamaan ruokaa myös varastoon. Budjetti ei ihan kokonaan siis hajonnut kolmen päivän oleskelusta, enkä tuhlannut rahaa oikeastaan muuhun kuin ruokaan ja nähtävyyksiin. Matkamuistot kiersin kaukaa ja ainoat ostokset olivat ruoan lisäksi tuliaiset muutamille ihmisille (asianomaiset kyllä saavat sen sitten selville aikanaan :D).
Vaikka turistille Venezia oli ihan kohtuullinen, paikallisille se on kallis, koska asuminen ja eläminen erikoisissa olosuhteissa (jotka vetisessä Veneziassa kieltämättä on) on tyyristä lystiä. Jo pelkkä venepaikka maksaa 200 000€ puhumattakaan veneestä tai asunnoista. Myöskään eläminen jatkuvan turistimassan kanssa ei aina ole helppoa, mutta paikalliset tuntuvat silti rakastavan kaupunkiaan ja takaahan jatkuva turismi pysyvän elinkeinon. Itse en kaupungissa asuisi, mutta ehdottomasti menen käymään siellä uudestaan – toivottavasti joskus häämatkalle, jolloin voisin ajella myös gondolilla, joka tällä kertaa jäi väliin. Gondolikyydin hinnat kun alkavat 100€ ja liikkuvat siitä yleensä ylös- eikä alaspäin. Vaporetto oli kuitenkin oikein mukava, sillä sen avulla näki kaupungin vedestä, jolloin se on ihan toisen näköinen kuin vain silloilta katsottuna.
Venezia hurmasi minut ennen kaikkea romanttisella tunnelmallaan, sillä siltoja, kauniita taloja, kapeita (siis oikeasti vain metrin levyisiä) kujia, vettä, kukkia ja gondoleita on kaikkialla. Toki Venezia on täynnä turisteja, mutta kuumuuden takia kesä ei ole pahin sesonkiaika, vaan keväisin ja syksyisin on niin paljon turisteja, että kaduilla ei mahdu oikeasti liikkuman eteenpäin. Veneziassa käy vuosittain 12 miljoonaa turistia ja vakituisesti kaupungissa asuu 300 000 henkeä. Suomea kuulin joka päivä kadulla kulkiessani, mutta yleisesti ottaen turistien paljous ei minua suuremmin häirinnyt. Kaupunkia ei kuitenkaan ole selvästikään rakennettu miljoonille ihmisille, sillä keskustan muodostavat saaret ovat pieniä, talot vanhoja ja kadut kapeita, joten ahtautta ja ruuhkia ei voi välttää. Ulommilla saarilla (Venezian keskustaa ympäröivässä laguunissa) on myös asutusta, mutta tietenkin turistit pakkautuvat keskustaan, jossa nähtävyydet pääasiassa sijaitsevat. Homma kuitenkin toimii suhteellisen hyvin, sillä vaporettot kulkevat ja täällä on myös vesitakseja (veneitä, jotka ovat takseja). Kaduillakin mahtuu liikkumaan ja opasteet ovat hyvät. Ja heti kun poistuu turistialueelta, liikkuminen helpottuu huomattavasti ja välillä sain kävellä syrjäisemmillä alueilla ihan yksin, mikä oli välillä todella outoa ja aavemaista. Liikkuminen oli välillä myös todella jännittävä seikkailu, sillä kartasta ei löytynyt kaikkia pikkukatuja ja jotkut niistä päättyivät umpikujaan jonkin kanaalin reunaan. Kartassa isolta näyttävät tiet olivatkin kapeita kujia ja korkeiden talojen viidakossa oli välillä vaikea hahmottaa suuntaa, johon mennä. Eksyin pari kertaa, mutten pahasti ja yleisesti ottaen kaupunki on helppo hahmottaa. Eksyminen ei myöskään ole vaarallista, vaan todella hauskaa ja virkistävää, kun koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan.
Vaporetto-linjat kattoivat suhteellisen hyvin koko kaupungin ja niiden ainoa varjopuoli hinnan lisäksi, oli liikkumisen hitaus, koska ihmisten lastaus sisään ja ulos veneeseen ottaa oman aikansa, eikä kanaalissa voi ajaa hirveää vauhtia veneillä. Vaporetossa oli aina työntekijä, joka auttoi ihmisiä sisään ja ulos veneeseen ja sydämeni heltyi, kun kerrankin eräs komea nuori mies auttoi vanhaa rouvaa veneeseen oikein kädestä pitäen. Silmänruokaa löytyi myös komeista gondolieereista, joita veneineen on kaikkialla. Hehän ovat siis kaikki miehiä (Veneziassa on kuulemma yksi naisgondolieeri, mutta tämä saattaa olla urbaani legenda) ja heillä on hauskat raitapaidat ja mustat housut. Soutaminen on kovaa työtä, joten komeiden ja hyväkuntoisten miesten ihaileminen ei ollut ollenkaan vaikeaa. :) Ilma Venziassa oli kuuman kostea koko ajan ja lämpötila 30 asteessa. Onneksi torstai-iltana ja seuraavana yönä kuitenkin ukkosti, mikä viilensi ilmaa ihanasti. Lisäksi salamat olivat ihan mielettömän kauniita ja sateen ääni ihana yön hiljaisuudessa, sillä Veneziassa ei liikenteen melu kuulu.
Miten kuvailisi Veneziaa? Ensinnäkin kaupunki on todella ihan oma maailmansa, jossa on ainutlaatuinen tunnelma. Samalla rento ja rauhallinen, leppoisa ja energinen. Romanttinen, idyllinen ja todella todella kaunis. Vesi tekee ilmasta kostean ja se tuoksuu mereltä ja joltain, jota en osaa kuvailla. Historia näkyy kaupungissa monin tavoin ja olikin virkistävää oppia kaupungista paljon uutta, koska Venezian historia on ollut minulle vieras. Venezia on perustettu jo ennen 1000-lukua, mutta keskiajalla se nousi ristiretkien ja idän kauppasuhteidensa myötä yhdeksi Euroopan kulttuuri- ja talouskeskuksista. Venezia oli itsenäinen kaupunkivaltio vuoteen 1861, jolloin se liittyi vapaaehtoisesti vastaperustettuun Italian kuningaskuntaan. Sitä ennen Veneziaa hallitsi aatelisten muodostama jonkinlainen senaatti ja kaupungin johdossa oli doge. Venezian tunnus on siivekäs leijona, joka symboloi apostoli Markusta, jonka maalliset jäännökset on perimätiedon mukaan haudattu Veneziaan, nykyisin siis Pyhän Markuksen basilikaan. Pyhä Markus on kaupungin suojelija hautapaikkansa, mutta myös asemansa puolesta. Venezia nimittäin kävi varhaisella keskiajalla kovaa kamppailua suojelijan suhteen, koska se halusi pitää suhteet yllä sille taloudellisesti tärkeään Bysanttiin että myös uskonnollisesti merkittävään Romaan. Sen tähden kaupungin suojelijaksi ei tullut Bysantin Teodorus tai Roman Pietari, vaan aivan oma pyhimys, joka samalla korosti Venezian itsenäistä asemaa ja erottautumista muista kaupungeista. Bysantin ja muutenkin itämaiden vaikutus näkyi kaupungissa vanhojen rakennusten ja kirkkojen arkkitehtuurissa samoin kuin rokokoo, barokki ja renessanssi. Keskiajan jäänteitä puolestaan näkyi Pyhän Markuksen (San Marco) basilikassa, joten historian koko kirjo ja kauneus ovat Veneziassa selkeästi nähtävillä, mikä on minusta aina ihanaa.
Mitä sitten oikein näin Veneziassa? Koko kaupunki jo itsessään on nähtävyys, joten ajan saisi kulmaan vain kuljeskelemalla ympäriinsä ja ihailemalla vettä ja rakennuksia. Minulla oli kuitenkin muutamia paikkoja, joissa halusin käydä. San Marcon basilikan lisäksi Piazza di San Marco puluineen ja tuhansine turisteineen oli koettava. Samoin dogen palatsi, joka on aivan basilikan vieressä. Se on goottilaistyylinen komea rakennus, jonka sisätilat ovat täynnä dogen yksitysistiloja ja hallintohuoneita. Vaikuttavaa taidetta oli kaikkialla ja sisutus oli renessanssin tyyliin enimmäkseen tumma puuta ajoittaisilla kultauksilla höystettynä. Ei kaunein näkemäni palatsi, mutta todella hieno ja erilainen. Vaikuttava oli senaatin salissa Tintoretton kattofresko sekä kuuluisa Huokausten silta, jota pitkin vangit viereisestä vankilasta kulkivat tuomiolle dogen eteen palatsiin. Kauniita kirkkoja löytyi ympäri Veneziaa ja erityisesti pidin San Zacarion barokkikirkosta. Hieno oli myös Muranon saari kauempana laguunissa. Se on kuin minikokoinen Venezia ja kuuluisa lasinvalmistuksestaan. Lasitehtaat siirrettiin Venezian keskustasta syrjäisempään Muranoon alun perin niiden aiheuttaman tulipalovaaran ja häiritsevän savun takia. Muranon lasimuseossa kerrottiin lasin valmistuksesta ja sen historiasta ja näytillä oli komeita lasiesineitä. Matkalla Muranon vierailin San Michelen saarella, jossa sijaitsee samanniminen hautausmaa. Se oli yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. Kukkia oli kaikkialla, puisto ja haudat olivat hyvin hoidettuja ja tunnelma li asiaankuuluvan rauhallinen. Katolilainen hautauskulttuuri oli oikein kaunis ja koskettava, sillä lähes jokaisella haudalla oli vainajan kuva, kauniit muistosanat ja kynttilöitä sekä kukkakimppu ja joskus pyhimyksen kuva tai rukousnauha. Todella vaikuttava paikka oli myös moneen kertaan tulipalossa tuhoutunut, mutta aina uudestaan rakennettu La Fenicen teatteri. Paikan nimi tarkoittaa osuvasti Feeniks-lintua ja se on alun perin rakennettu 1700-luvulla, mikä näkyikin rokokoon herkän kauniissa sisutustyylissä. Teatteri on kuuluisa monen oopperan esityspaikkana ja voi kehua monen tähden vierailuilla. Tunnetuimpia ehkä oopperadiiva Maria Callas, joka esiintyi La Fenicessa moneen otteeseen 1940-1950 -luvuilla. Kuuluisa Rialton silta on perinteisesti kaupungin keskus ja sen varrella on lukuisia kauppoja. Silta on oikein kauniissa ja täynnä turisteja ja kauppakojuja. Canale Grande on täynnä ravintoloita juuri siinä kohta, joten jos haluaa nauttia keskustan tunnelmasta kanaalin reunalla, se onnistuu hyvin siinä. Itse tein näin torstaina, jolloin nautin lasillisen kylmää valkoviiniä ja vain istuin rauhassa (kävin samalla myös netissä) ulkona ravintolassa kanaalia ja Venezian hälinää katsellen. Lomaa parhaimmillaan todellakin.
Säästin parhaan ja tärkeimmän viimeiseksi, sillä syy miksi viihdyin Veneziassa niin hyvin, ei ollut pelkästään kaupunki, vaan siellä tapaamani ihmiset ja loistava hostellini. Hostelli ei ollut mikään tavallinen hostelli, vaan pikemminkin vieraskoti, jota piti todella mukava pariskunta Sandra ja Simo (ei suomalainen kuitenkaan, vaan italialais-ranskalainen). He olivat ystävällisiä, rentoja, mukavia ja kaikin puolin todella ihania. Heidän huoneistonsa, jossa he siis itse asuivat ja josta vuokrasivat huoneita vieraille, oli vanhan talon ylimmässä kerroksessa lähellä Rialtoa, mutta syrjäkujalla poissa turistien luota. Sijainti oli siis aivan ihanteellinen ja loistava. Heidän luonaan tunnelma oli kodikas ja rento. Parasta oli, että omistajiin että muihin hostellin asukkaisiin tutustui tuollaisessa kotoisassa ympäristössä helposti ja nopeasti. Aamiainen oli todella herkullinen ja kodikas. Simolla ja Sandralla oli lisäksi kaksi ihanaa rottwaileria, 1,5-vuotias naaras Thalia ja puolivuotias uros Achille. Koirat varastivat heti sydämeni ja saivat osakseen kaiken hellyyteni. Etenkin Achillesta tuli kultamuruni, joka halusi huomiota aina ja kaikkialla. Omistajat laskivatkin leikkiä, että olin Achillen tyttöystävä, niin paljon tykkäsimme toisistamme. :) Thalia piti kuitenkin hyvin puolensa ja joka päivä istuin ainakin tunnin hostellin oleskeluhuoneen lattialla ja lellittelin kumpaakin koiraa yhtä aikaa rapsuttamalla niitä vatsasta. Olin ihan taivaassa ja koirat samoin. Ihanaa!!!
Huonetoverieni suhteen minulla kävi myös mieletön tuuri, sillä heti ensimmäisenä iltana tutustuin Gemmaan ja Laurenceen (nimestään huolimatta siis nainen), jotka ovat kumpikin opettajia yläasteella Brightonissa. He olivat kolmen viikon reilillä ympäri Eurooppaa ja jatkoivat Veneziasta matkaa Firenzeen ja sieltä Romaan, josta lentävät ensi viikolla kotiin. Gemma opettaa englantia ja Laurence syntyperäisenä ranskalaisena (kotoisin Bretagnen Nantesista) ranskaa ja espanjaa. He olivat todella mukavia ja ensimmäisenä iltana menimme yhdessä kanaalin rannalle juomaan lasilliset viiniä. Sieltä matka jatkui takaisin hostellille, jota vastapäätä sijaitsee kiva pikkuinen pizzeria, joka on samalla jazz-klubi. Ajauduimme sinne jatkamaan iltaa ja juttelemaan paikalla olleiden Simon ja Sandran kanssa. Paikalle törmäsi läheisessä B&B:ssa asusteleva Dave, joka on kotoisin Nottinghamista ja siellä yhden ravintolan pääkokkina. Keskustelu liikkui tällä porukalla vilkkaana kaikessa mahdollisessa kolmella kielellä (italia, englanti ja ranska) yli puolenyön. Seuraavana iltana huoneeseemme saapui yhdysvaltalainen Linda, joka oli todella ihana tyyppi. Hän on naimisissa, kolme lasta, kotoisin New Jerseysta ja 43-vuotias lakiopillinen sihteeri. Hän reissasi yksin yhdeksän päivään ympäri Pohjois-Italia mihenesä ehdotuksesta. Hänen kanssaan menimme syömään pizzeriaan pizzat illalla ja Gemma ja Laurence liittyivät seuraamme. Siitä ilta jatkui Grande Canalen rannalle istuskelemaan. Dave liittyi myös seuraamme ja ostimme porukalla läheisestä ravintolasta viinipullon, jonka kanssa istuimme rannassa jutellen ja tähdenlentoja katsellen myöhään yöhön. Oli todella hauskaa. Viimeisenä iltanamme Linda ja minä lähdimme kahdestaan syömään Simon suosittelemaan läheiseen ravintolaan nimeltään Il Nonno Risrto (= ylösnoussut isoisä). Paikka oli todella suosittu ja ihan täynnä. Emme olisi mahtuneet sisään, mutta paikalle saapui synttäriseurue, jonka juhlakalu Alex halusi meidät mukaan seurueeseensa. Hän lupasi tarjota kaiken ja viimeisen iltamme kunniaksi suostuimme tarjoukseen. Niin sitten söimme oikein hyvän ilmaisen illallisen iloisessa italialaisseurueessa Alexin synttäreitä juhlien. Jälkkäriksi oli hyvää kakkua ja saimme myös drinkit paikallista kuoharia sekä venetsialaisen cocktailin Sprizin (aporol-likööriä, sodavettä ja vakkaria) ja jälkkäripaukun, jonka nimeä en muista, mutta joka on paikallinen erikoisuus. Siihen tulee vaniljajäätelöä, vodkaa ja paikallista prosecco-kuoharia. Ilta oli hauska ja yllätyksellinen hyvässä seurassa ja saimmepa kokea paikallista italialaista ja venetsialaista kulttuuria samalla. He olivat oikein hauskoja tyyppejä kaikki ja olimme Lindan kanssa huomion kohteena. Meille siis tarjottiin koko ateria juomineen ja ostettiin vielä ruusut katukauppiaalta. Nauroimme katketaksemme hauskalle illallemme ja päivittelimme elämän kummallisuutta. Siinä me vietimme iltaa tuntemattomien ihmisten kanssa ja olimme itsekin tavanneet vasta edellisenä päivänä. Alex oli kovasti kiinnostunut Lindasta, joka toisti vain moneen kertaan olevansa naimisissa. Minäkin olisin saanut seuraa Alexin ystävästä (boheemi taitelijatyyppi) halutessani ja meitä pyydettiin jatkoille mukaan läheiseen klubiin tanssimaan. Kieltäydyimme kuitenkin kutsusta, koska seuraavana aamuna molemmilla oli lähtö edessä, Lindalla lento Yhdysvaltoihin ja minulla juna Veronaan. Ilta päättyi puolenyön maissa iloisissa tunnelmissa poskisuudelmiin ja palasimme hyvissä tunnelmissa hostellille nukkumaan. Se ei kuitenkaan heti onnistunut, sillä kerroimme Laurencelle, joka oli vielä hereillä, yllätyksellisestä illastamme ja juorusimme kello yhteen saakka aamuyöllä kaikesta mahdollisesta. Perjantaiaamuna erosimme kaikki kukin tahoillemme haikeissa tunnelmissa ja lupasimme pitää yhteyttä jatkossakin. Oli taas mahtava tavata uusia ihania ihmisiä ja saada ystäviä ympäri maailmaa. Huoneessamme majoittui myös uzbeksitanilainen vanhempi nainen, joka matkusti yksin ympäri Eurooppaa. Lisäksi siellä oli latvialainen perhe ja brasilialainen pariskunta. Hostelli oli parasta koko Veneziassa, koska siellä tapasin koko joukon mahtavia ihmisiä, joihin toivottavasti törmään myös jatkossa. Jos menette Venziaan rakkaat ihmiset, niin majoittukaa edullisessa ja kodikkaassa Sweet Dreams –hostellissa. takaan, että se kannattaa, sillä minulla ei ole pitkään aikaan ollut niin hauskaa, kun siellä tapaamieni ihmisten kanssa. Venezia elää aina muistoissani mahtavana paikkana juuri tapaamieni ihmisten ja kokemieni asioiden ansiosta.
Oli haikeaa jatkaa matkaa, mutta onneksi nykytekniikka mahdollistaa yhteydenpidon uusiin ystäviini ympäri maailman. Olisin ottanut molemmat koirat mukaani, mutta hellät hyvästit suukkojen kera oli ainoa mahdollisuus tällä kertaa. Matka jatkui aamupäivällä kanaaleilta paikallisjunalla kohti Veronaa. Sieltä siis kuulumisia myöhemmin ennen kuin suuntaan kauniille järville kohti Gardaa ja Comoa. Enää viikkoa jäljellä ja aika on mennyt ihan mieletöntä vauhtia. Niin se vain kulu, kun on kivaa. Ciao e bacio! Lisää kuulumisia myöhemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)