La settimana ultima a Roma comincia...

Takaisin kotona Romassa. Saavuin eilen iltapaivällä junalla Napolista. Jätin siis Sorrennon ja hostellin taakseni aamupäivällä ja matkasin Circumvesuvianalla eli paikallisjunalla tunnin Napoliin, josta sitten EuroStar-junalla Romaan. EuroStar- junat ovat nopeita ja todella hienoja. Matka Napolista Romaan taittui 1h20min, mikä on todella tehokasta matkustamista. Olisin saanut junassa treffiseuraa vastapäisestä pojasta, joka oli kovasti kiinnostunut tekemään tuttavuutta kanssani. Valitettavasti itse en ollut lainkaan kiinnostunut, joten matka ja elo Romassa jatkuvat ilman kahviseuraa. :)

Oli mukava palata takaisin tuttuun ja ihanaan Romaan ja eilinen päivä sujuikin vain kotiutuessa ja kuulumiset jutellessa Skypen välityksellä äidille ja isille. ;) Sorrento ja Capri olivat todella upeita kohteita ja päätin ehdottomasti palata vielä takaisin sille seudulle, sillä paljon kauniita ja kehuttuja paikkoja - Ischian saari, Positano ja Amalfi muiden muassa - jäi vielä näkemättä. Reissun parasta antia oli ehdottomasti Capri ja rannikon mielttömän hienot maisemat. Lisäksi istuin keskiviikkoiltana hotellin paratiisimaisella kattoterassilla ja vain fiilistelin etelän lämmintä, pimeää ja kaunista yötä tuoksuineen ja äänineen. Voin hyvin kuvitella joskus itseni jonkun huvilan terassilla samalla alueella nauttimassa lomasta upeiden vuorten ja sinisen meren läheisyydessä. Loma etelässä oli todella onnistunut ja palaisin takaisin koska tahansa.

Tänään suuntaan taas vähän nähtävyyksille ja asioita hoitamaan täällä rakkaassa Romassa. Täytyy kirjoitella postikortteja, käydä postissa ja piipahtaa optikolla korjauttamassa silmälasit, joista meinaa linssi irrota. Uudet aurinkolasit on myös hankittava, sillä hukkasin edelliset Caprille. Viimeisiä päiviä viedään ja haikeus meinaa iskeä jo nyt. Viikon päästä olen jo matkalla kohti Pisaa ja pohjoista, mikä sekin on ihan mukavaa. En kuitenkaan haluaisi lähteä Romasta! Rakastan tätä kaupunkia ja voisin olla täällä helposti vielä toisenkin kuukauden. Sunnuntaista eteenpäin on vuorossa aherrusta gradun parissa ja viimeiset nähtävyydet ensi viikolla. Yritän piipahtaa katakombeissa ja vielä muutamassa kirkossa sekä Trajnuksen kauppahallien raunioilla. Sitten uudet seikkailut kutsuvat Roman ulkopuolella. Onneksi lomaa on vielä kolme viikkoa jäljellä ja la mia avventura italiana ei lopu ihan vielä. :) Il bacio e ciao! <3

Italia con musica: "Torna a Surriento" e "Volare nel blu di pinto di blu"

No niin... Ensimmaisena on vuorossa selitys sille, miksi otsikossa lukee Sorrento, vaikka minun piti tanaan olla Napolissa. Syy siihen on yksinkertainen. En koskaan mennyt Napoliin, enka talla reissullani aio sinne mennakaan. Tama johtuu siita, etten uskalla menna sinne yksin. Olen kuullut ja lukenut kaupungista nyt niin paljon kaikkea negatiivista (paljon varkaita, huumeita, rikollisuutta...), etten vain uskaltanut sinne yksin matkustavana nuorena vaaleana naisena lahtea. Jos olisin matkustanut jonkun kanssa, olisin voinut sinne mennakin, mutta en nyt, kun reissaan yksin. Paatostani jalkikateen vahvisti suomalainen tytto, joka tyoskentelee taalla hostellissani. Han opiskelee Bolognassa vieraita kielia ja on kesan taalla Sorrennossa hostellissani toissa. Han oli samaa mielta (oman kokemuksensa pohjalta), etta yksin liikkuessa Napolista on paras pysytella kaukana. En halua olla ennakkoluuloinen, mutta koska olen kuullut kaupungista niin paljon huonoa, eika siella ole minulle mitaan supertarkeaa nahtavaakaan, Napoli ei lukeudu matkaohjelmaani talla matkalla. Olen saanut niin paljon huomiota jo taalla Sorrennossa, etta Napoli tuntuu enemman pelottavalta kuin kiinnostavalta. Huomio muuten kuulemma lisaantyy, mita etelammaksi Italiassa mennaan, joten parempi yksin liikkuessani, etta keskityn Italian pohjoisosiin niin kuin elokuussa tapahtuukin. Kauheaa myontaa, etta puhdas pelko on syyni olla menematta Napoliin, mutta ei auta. Talla kertaa olen pelkuri ja pelaan varman paalle. Muuten en ole reissussa liikkuessani pelannytkaan juuri ollenkaan ja Napolin juttuihin verrattuna Roma tuntuu ihan turvalliselta. Siella en ole oikeastaan pelannyt ollenkaan, vaikka toki suurkaupungissa saa olla tarkkana taskuvarkaiden ym. suhteen. Tassa siis selitys, miksi kirjoitan Sorrennon hostellissa tata tekstia ja Napoli on huomenna vain vaihtoasemani matkalla takaisin Romaan. Pahoittelen, jos joku kovasti odotti kuvausta Napolista. Toisella kertaa sitten, kun on henkivartija mukana. :)

Huomionosoituksista viela muutama sana. Hattu ei auttanut. :) Minulla oli se tanaan hiusten peittona, mutta huomiota sain silti. Sen taytyy siis olla vain osa paikallistakkulttuuria, silla flirtti jatkui, vaikkei vaalea tukka nakynytkaan. Kauniiksi kehuttiin hatusta huolimatta ja paras kaikista oli varmaan 70-vuotias pappa, joka ohi ajaessaan toottasi torvea hyvaksynnan merkiksi. Koko juttu on loppupeleissa osa kultuurria ja minusta todella huvittavaa - vaikka siis hammentavaa. Taalla naiseen suhtaudutaan totisesti eri tavalla kuin Suomessa. Ainakin itse olen tullut hyvin tietoiseksi omasta naiseudestani ja naisellisuudestani taalla. Nainen on erilainen kuin mies, se on tassa kulttuurissa selkeasti esilla. Naisille avataan ovia, heita kohdellaan kohteliaasti tai sitten heista tulee seksiobjekteja, joiden peraan huudellaan ja flirtataan avoimesti. Kuten monella muullakin asialla, tallakin on positiiviset ja negatiiviset puolensa. Suomalaisen kulttuurin kasvattina minua yllattaa tallainen avoin huomio, mutta toisaalta se on aika hauskaakin. Ainakin tunnen itseni kauniiksi taalla, vaikka se ja kiinnostus minua kohtaan ilmaistaankin taalla ehka hiukan liian suoraan minun makuuni. Ehka se on vain tottumiskysmys ja vaatii kulttuurista sopeutumista. Matkailu siis todella avartaa, koska loydan seka itsestani etta uudesta kulttuurista paljon kiinnostavaa ja uutta pohdittavaa. Grazie Italia! <3

En kadu ollenkaan aamuista paatostani jaada tanne Sorrentoon, koska kaupunki on niin makealla paikalla ja suloinen, vaikkei siis ihmeellinen. Syy, miksi alunperin halusin tanne etelaan tulla on Caprin saari, jossa vierailin tanaan. Matkustin sinne laivalla Sorrennosta ja edestakainen matka maksoi 27€ isolla ja mukavalla lautalla. Reitti on nopeakin, silla 20 minuutissa laiva oli Caprin satamassa. Caprilla on ollut asutusta jo tuhansia vuosia, mm. antiikin aikana Rooman keisari Diolectianus hallitsi Roomaa sielta maanpaossa. Nykyisin Capri on kuitenkin puhdas turistipaikka ja se on ihan ymmarrettavaa, silla saari on ihan mielettoman kaunis. Se on hiekkakivea ja hyvin jyrkkia rantoja, mutta todella upea karuudessaan. Vehreat rinteet, varikkaat kukat ja sinistakin sinisempi vesi tekevat saaresta yhden kauneimmista ja ihanimmista paikoista, jossa olen koskaan kaynyt. En yhtaan ihmettelle, etta paikka on rikkaiden ja kuuluisien suosiossa, niin paratiisimainen se on. Mm. italialaisella elokuvanayttelijalla Sophia Lorenilla seka muotisuunnittelija Giorgio Armanilla on huvilat Caprilla, niin kuin muillakin rikkailla. Saaren tavalliset asukkaat elavat paasaantoisesti turismista, joka on saarella jatkuvaa - vaihtelua vuoden aikojen suhteen ei nimittain juuri ole.

Capria voisi parhaiten kuvata rikkaiden leikkipuistojksi ja rentoutumispaikakasi, jota tavalliset pulliaiset tulevat ihastelemaan. Caprin kaupunki on taynna merkkiliikkeita ja loistohotelleja ja hintataso sen mukainen. Tavallisiakin turisteja on kuitenkin ajateltu ja minakin pienella budjetillani sain saaren kiertoajelun ja vierailun kuuluisaan Grotta Azzurraan (= Sininen luola) noin 25 eurolla. Ja homma oli joka pennin arvoinen, koska veneesta katsottuna saari on parhaimmillaan. Se on taynna hienoja kivimuodostelmia ja pienia luolia, joissa vesi on hyvin hyvin kirkasta. Capria ymparoi myos kauttaaltaan turkoosi tai tummansininen merivesi, joten se on Valimerta parhaimmilaan. Kaikkien suosikkipaikka on kuitenkin epailematta Grotta Azzurra, joka on unohtumaton kokemus. Se on todella upea luola, jossa merivesi on erityisen sinista. Luola on kokonaan luontoaidin (tai Luojan) luoma ja taysin koskematon ihmisen toimesta. Sinne mennaan soutuveneella niin kapeasta aukosta, etta taytyy taytyy litistaa itsensa veneen pohjalle mahtuakseen sisaan luolaan. Ja vesi siella on oikeasti todella sinista. En ole missaan nahnyt niin sinista vetta. Se on puhtaan turkoosin savyista ja kimaltelee luolan pimeydessa kauniisti. Veneenkuljettajamme mielesta luola on sinisyytensa vuoksi todella romanttinen paikka ja maustoi - kilpaa muiden soutajien kanssa - souteluamme luolassa laulamalla komeasti "Volare, nel blu di pinto di blu". Siina, jos missa oli italialaista tunnelmaa. :) Sain luolaa ja laulua videolle, katsotaan saanko sen tanne naytille ja kuultavaksi.

Grotta Azzurra oli parasta koko Caprissa, joka henkii valimerellista tunnnelmaa enemman kuin mikaan taalla kokemani. Sorrento on kaunis ja todella upea, mutta Capri ikonisoi valimerellisyyden seka hyvassa (kaunista, idyllista, sievaa, aurinkoista, varikasta, merellista) etta pahassa (turistit ja turismi kaikkialla). Viihdyin kauniilla saarella nelisen tuntia, joiden aikana siis tein kiertoajelun saaren ympari veneella ja sen jalkeen menin hauskalla funicularella (=kaapeliautola) ylos Caprin pikkuruiseen kaupunkiin, joka on pieni ja suloinen - ja taynna rikkaille suunnattuja palveluja. Koko saarella asuu vakituisesti noin 8000 asukasta, joten ei se ihan pieni ole. Suosittelen kaikille oikein sydamellisesti Caprilla vierailua, silla vaikka se on kallis, se on joka pennin arvoinen kauneudessa ja viehkeydessa.

Minua ja vaikutelmaani saaresta suosi myos hyva saa, silla aurinko paistoi pilvettomalta taivaalta ja lampotila oli varmaan 35 astetta. Ilma ei ollenkaan tuntunut liian kuumalta - niin kuin Romassa - leppean merituulen ansiosta. Tuuli (Hih, et sina rakas Tuuli! :D) osoittautui kuitenkin petolliseksi, silla poltin itseni tanaan auringossa yllatyksekseni. Kasivarret paloivat, vaikka niissa on hyva rusketus jo pohjalla. Meri ja aurinko ovat kuitenkin palovammoja aiheutteva yhdistelma, mutten todellakaan valita auringosta tai meresta. Kumpikin ovat todella ihania ja jos olisin rikas, minullakin olisi oma huvila Caprilla tai sitten jossakin tassa rannikolla. Oikein kaunista seutua ja meri on paras. Olen aina rakastanut merta ja toivon mukaan asun joskus sen laheisyydessa. Taalla se on tuoksuineen, vareineen ja aaltoineen lasna koko ajan. Meri edustaa minulle vapautta, paratiisia, rauhaa, tunteita, koko elaman kirjoa. Siksi tykkaankin olla taalla rannalla ja olen ottanut ilon irti meresta naiden parin paivan piipahdukseni aikana.

Pohjimmiltani olen kuitenkin kaupunki-ihminen, joten huomenna on kiva palata takasin Romaan. Olen huomannut myos talla matkalla, etta vaikka taalla lampimassa maassa on kiva olla, en valttamatta halauisi ymparivuotisesti asua taalla, koska kaipaan vuodenaikoja. Kesalla tama on kuitenkin parasta ikina ja en enaa ihmittele, miksi kaikki haluavat huvilan jostain pain Italiaa - tai Espanjaa. Meri ja mahtava ilmasto, puhumattakaan upeista vuorimaisemista tassa rannikolla, takaavat asukkaiden ja turistien sailymisen alueella jatkossakin. Mina kuitenkin poistun paikalta huomenna aamulla ja suuntaan junalla takaisin Romaan, jossa viela on muutamia nahtavyyksia nakematta. On mukava paasta takaisin kotiin hengahtamaan ennen kuin nostan rinkan elokuun alussa selkaani ja lahden reilaamaan kohti Pohjois-Italiaa, joka taatusti on aivan erilainen tahan etelaan verrattuna. Molemmat Italiat ovat omalla tavallaan kauniita, vaikkakin erilaisia, ja olen iloinen, etta koen molemmat puolet tasta kauniista, ihanasta ja vaikuttavasta maasta talla matkallani. Huomenna siis kirjoittelemisiin Romasta. Ciao e il bacio da Mediterreno! ;)

La bionda è arrivata alla città

Sorrennossa ollaan ja kaytan hostellin tietokonetta, joten siksi tasta tekstista puuttuvat aakkoset ja ookkoset. Pahoitteluni tasta.

Matka Romasta kohti etelaisempaa Italiaa alkoi aamulla aikaisin ja juna oli myohassa. Ei kuitenkaan hatia mitia, silla lomalla ei ole onneksi tiukkaa aikataulua. Junaseurueeni oli oikein mielenkiintoinen, silla kaikki olivat naisia ja kaikilla oli paljon painavia laukkuja. Siita keskustelu lahti jouhevasti liikkeelle ja oli italialaiseen tapaan vilkasta ja suurieleista. Minua vastapaata istui ilmeisesti klarissanunna, jolta vierustoverini kysyi elamantarinaa. Sen ainakin ymmarsin, etta han oli ollut jo 30 vuotta nunna eika katunut valintaansa tai kutsumustaan, vaikka paatos olikin aikanaan ollut vaikea. Oli mukava vain kuunnella ja yrittaa ymmartaa keskustelua ymparilla, silla sanavarastoni ei ole niin vahva, etta olisin voinut ottaa keskusteluun osaa. Juna kiri aikataulussa hyvin kiinni ja Napolissa olimme kahdessa tunnissa tai alle, niin kuin pitikin.. Napolin asemalla vaihdoin paikallisjunaan ja lahdin kohti Pompeia. Sinne oli helppo loytaa perille, silla Napolista kulkee sinne suora junayhteys.

Pompei oli oikein mielenkiintoinen eika hinnalla pilattu, silla se oli nuorille (taalla ei ole opiskelija-alennuksia, vaan hinnat 18-25 -vuotiaille EU-kansalaisille halvemmat) vain 5,50€. Vierailin siis Pompein raunioilla, jotka syntyivat kun tulivuori Vesuvius purkautui 79 AD ja hautasi koko kaupungin ja kaikki sen asukkaat tuhkaan ja laavaan. Asukkaat kuolivat myrkkykaasuihin tai laavaan hyvin nopeasti ja koko kaupunki tuhoutui. Nykyisin rauniot ovat todella kuuluisat ja arvokkain aineistomateriaali muinaisen Rooman ihmisten arkea tutkittaessa. Paikalla oli paljon turisteja, mutta ei tungokseksi asti. Alue on todella iso ja kaivauksia tehdaan vain pienella osalla koko rauniokaupungista. Rauniot olivat nimensa veroisia, silla mitaan kokonaista ei paikasta ollut enaa jaljella. Taloja, kauppoja, forum, kylpyla ja amfiteatteri... Ne siella olivat kuin missa tahansa vanhassa roomalaisessa kaupungissa. Kaikki vain palasina ja rapistuneina. Paluu menneisyyteen oli aika aavemaista ja saatoin raunioilla istuskellessani kuvitella hyvin ihmisten elaneen kaupungissa. Naytilla oli myos laavamuumioita eli ihmisten ruumiita, jotka olivat katastrofissa menehtyneet. Niissa ei tietenkaan ole enaa muuta kuin luuta sisalla ja laavakuoren ansiosta ne nayttavat ihan patsailta. Pelottavaa katsella sellaista hahmoa, joka 2000 vuotta sitten on ollut elava ihminen ja menehtynyt julmalla tavalla. Vainajien asennoista naki, etta kuolema on tullut heti. Pompeia sai kierrella ihan omaan tahtiin ja siella saisi helposti kulumaan koko paivan. Minua rauniot eivat kovasti koiehdo, joten lahdin jo reilun tunnin paasta pois polttavan auringon alta. Paikalla oli kiva kayda ja se on mielenkiintoinen, mutta ei suosikkikohteeni, silla antiikin historia ei ole minulle se suurimmat kiksit aikaansaava juttu. Matka siis jatkui Pompeista junalla kohti Sorrentoa.

Sorrennossa patikoin ensin hostellille, josta on kaupungin keskustaan matkaa sellaiset 4km. Hostelli on todella hieno ja siisti. Ja taalla on ilmastointi! Ensi yona nukun hyvin. :) Kamppikena on ainakin brasilialainen Anita, joka reilaa yksin reilun kuukauden ympari Eurooppa. han varoitti minua olemaan Napolissa varovainen, joten taytyy pitaa kasilaukusta hyva huoli. Vahan jannittaa sinne lahtea huomenna, silla olen kuullut kaupungista paljon seka hyvaa etta pahaa. Taytyy tehda omat johtopaatokset sitten huomenna.

Jatettyani tavarat hostellille lahdin kohti Sorrentoa ja rantaa. Ranta ei ollut mikaan hiekkaranta, silla paikka on jyrkkien kallioiden luona. Rannalle oli kuitenkin tehty uimapoukama, joka maksullisena on tuottoisa bisnes paikallisille. Ensin piti maksaa 0,60€ hissista, jolla paasi alas merenrantaan ja siella sitten maksoin itseni viela uimaan ja aurinkoa palvomaan. Maksettuani 7,5€ sain aurinkotuolin ja mahdollisuuden pulikoida kirkkaassa ja lampimassa Valimeressa. Oi autuutta. Olo oli ihan kuin lomalla. :)

Sorrento ei kaupunkina tehnyt minuun ihmeellista vaikutusta, silla se on taynna turisteja. Oikein suloinen pieni italialaiskaupunki niin kuin muutkin ja meri on ihana. Koko rannikko Napolista alaspain on tayteen asutettu, joten turisteja ja merta riittaa kaikkiin kaupunkeihin. Sorrrento ei siis ole mitenkaan ainutlaatuinen paitsi ilmisen kuuluisa sitruunoistaan, koska Limoncello-likooria myydaan joka paikassa. Kavin kaupungin keskustassa pyorahtamassa kavellen uimisen jalkeen ja huomenna patikoin sinne uudestaan, silla laiva Caprille lahtee sielta satamasta. Sorrennossa nain myos suomalaisia, jotka ovat talla seudulla vajaat kaksi viikkoa. Annoin heille matkavinkkeja Pompeiin ja kerroin, etta itsekin olen Tampereelta, josta he olivat kotoisin. Pikavisiittini jalkeen palasin kavellen takaisin hostellille ja nyt istun tassa kirjoittamassa. Vasyttaa ja jalat ovat kipeat, mutta sellaista loma reppureissaajana on. :)

Ei, en ole viela lopettanut, silla nyt paastaan vasta asiaan, jota olen itsekseni tassa hammastellyt koko illan. Asia on otsikko, joka suomennettuna kuluu "Blondi tuli kaupunkiin". Olen nimittain tanaan saanut osakseni enemman huomiota kuin ikina ja se johtuu varmasti tasan tarkaan vaaleasta tukasta ja siita, etta olen nuori yksin liikkuva nainen. Paivan saldo oli 13 suoraa flirttia autoilijoilta ja vespakuskeilta seka lukematon maara kiinnostuneita katseita kaikilta miespuolisilta liikkujilta. Ihan kuin blondia naista ei olisi ennen nahty. Suora flirtti oli torventoottayksia, vilkutuksia, lentosuukkoja, vihellysta ja kaksi treffikutsua. Olen ihan hammentynyt ja paastani pyoralla tuosta kaikesta, silla toisaalta huomio ja positiiviset kommentit imartelvat mutta toisaalta se on hieman liian suorasukaista minun makuuni. Ja se on jatkuvaa! Ihan kaikki katsovat ja flirttaavat. Rooma ei ole mitaan tahan verrattuna. Luulin, etta taalla en erottuisi joukosta, kun paikka on taynna muitakin vaaleita turisteja, mutta ilmeisesti erehdyin. Huomio on ylitsepursuavaa, enka oikein tieda miten siihen suhatutuisin. Ihan hyvaa huomiota juu, mutta silti jatkuvana se alkaa vahitellen arsyttamaan. Joko minusta on A) tullut yhtakkia upea kaunotar, B) taalla ei ole ikina blondia nahty tai C) huomio on vain osa paikallista kulttuuria ja saan sita osakseni, koska olen erilainen. Jos jo Italiassa on tallaista, en uskalla ikina yksin lahtea Arabimaihin - ainakaan ilman huivia. Huomenna ajattelin piilottaa hiukset hellehatulla, joten katsotaan jatkuuko huomio samassa volyymissa, kun hiukset on peitetty. Alkaa kasittako purkautumistani vaarin. Taalla on ihan turvallista liikkua, mutta huomion jatkuvuus, suorasukaisuus ja valtava maara vain yllattavat ja hammentavat. Napolia odotan sen vuoksi hienoisella kauhulla ja suurella jannityksella. Ehka laitan huivin paahan siella. :) Nyt nukkumaan. Huomenna uusi paiva ja uudet seikkailut. Katsotaan, paasenko jo Napolissa kirjoittamaan seikkailuistani Caprilla. Buona notte a tutti! :)

Un'avventura nuovo in arrivo

Tänään oli lepopäivä. Tai ainakin tavallaan. Aamulla tein gradua taas vaihteeeksi, sunnuntaina jatkuu. Nyt sain vähän punaista lankaa kustakin luvusta kasaan. Ensi viikolla muutaman luvun raakatekstin kirjoittaminen ja sitten homma on tältä erää paketissa. Syksyllä tiedossa kova urakka hionnan ja muokkailun parissa. Mutta kohta on raakile kirjoitettu, mikä on yksi iso askel eteenpäin. Kyllä se tästä, vaikka lomailuksi tämä oleskelu on enimmäkseen mennytkin. Olen kuitenkin jotain saanut aikaisesi, joten pysyy omatunto puhtaana enkä ole vain nimellisesti elänyt tutkijana täällä. :)

Loppupäivä on kulunut matkavalmisteluja tehdessä, sillä huomenna alkaa seikkailu Napolin seudulla. Campania (maakunta, jossa Napoli sijaitsee) täältä tullaan! :) Huomenna starttaan klo 9.27 junalla Terminiltä kohti Napolia, jossa junan vaihto ja vierailu Pompein raunioilla. Sieltä sitten iltapäivällä junalla Sorrentoon, jossa majoitus. Mltan tuskin odttaa pääsyä Välimeren rannoille polskuttelemaan meressä ja rannalla kävelemään. Olisipa kuutamoyö tulossa. <3 Keskiviikkona sitten Caprin saarelle piipahtamaan ja sieltä yöksi Napoliin, jossa kuluu myös torstai. Perjantaina takaisin Roomaan. Olen välillä ollut kahden vaiheilla reissustani. Roomassa on niin paljon nähtävää, etten haluaisi lähteä täältä lainkaan. Toisaalta kuitenkin on ihana päästä näkemään muutakin Italiaa ja Napolin seutu on eteläisin paikka, jossa piipahdan, joten vaaka kallistuu ehdottomasti lähtemisen puolelle. Seikkailu siis edessä, tuskin maltan odottaa. ;)

Matkajuttujen ohella käväisin tänään myös kaupungilla kävelemässä ja jälleen kerran yhdessä kirkossa. Vuorossa oli San Pietro in Vincoli, joka sijaitsee Cavourin metroaseman lähellä. Kirkko on kuuluisa siitä, että siellä säilytettään kahleita, joilla Pietari oli kahlehdittuna vankilaan ennen kuolemaansa. Siellä kahleet olivat pääalattarin alapuolella nähtävillä. Jos ovat aidot, niin ovat oikein hyvin säilyneet. Muuten kirkko oli harvinaisen koruton ja aika pieni. Kaunis sivualttari ja siellä oleva Madonna olivat kiinnostuksen kohteistani suurimmat ja oli mukava käydä taas (pitkästä aikaa :D) kirkossa hiljentymässä. Kirkolta sitten kävelin tuttuja reittejä Trevin suihkulähteen, Pantheonin ja Piazza Navonan kautta kotiin. Nappasin matkalla myös muutaman kuvan Quirinalesta, joka on presedentin palatsi eli virka-asunto keskellä Roomaa. Italian presidentti on Giorgio Napolitano, mutta kuten kaikki tiedämme vallankahvassa on pääministeri eli Berlusconi. Mokoma vanha pukki! :@ Mielipidemittausten mukaan skandaalinkäryisen pääministerin suosio on tällä hetkellä laskussa (alle puolet kannattaa), joten toivoa sopii, että irstailijasta päästään vielä eroon ja Italian politiikka saa uskottavuutta. Niin kauan kuitenkin, kun Berlusconi pyörittelee mediaimperiumiaan ja kaveeraa mafian kanssa syytesuojansa turvin, mitään tuskin tapahtuu. Mutta toivossa on hyvä elää.

Kävellessäni kotia kohti iski haikeus ja tajusin, että Rooman ajastani jo yli puolet on takana. Kun kotiudun Napolista, aikaa on jäljellä enää viikko. Roomaa tulee ikävä, sillä olen viihtynyt täällä. Voisin olla pidempäänkin, mutta olen tullut tulokseen, etten kuitenkaan haluaisi asua täällä. Ihana kaupunki olla jonkun aikaa, mutta ei kuitenkaan tuleva kotikaupunkini. Etsiminen siis jatkuu yhä, levoton sielu kun olen. :) On kuitenkin haikeaa jättää Rooma taakseen vajaan kahden viikon kuluttua, sillä kaupunki on minulle rakas ja tärkeä. Matkaa on kuitenkin jatkettava ja uudet seikkailut odottavat. Lisksi on turha surra väistämätönstä etukäteen, vaan on nautittava täysin rinnoin joka hetkestä. Ilo siis irti, kun palaan reissusta. :D

Huomenna siis kutsuu etelä. En taaskaan tiedä, miten pääsen koneen äärelle matkalla, joten seuraava blogimerkintä tulee todennäköisesti perjantaina. Kerron sitten kaiken kauniista Välimerestä ja kiehtovasta Napolista. Arrivederci a pronto! :)

Amore, macchine e piedi - qualche parole sopra la cultura italiana

Eilen en sitten mennyt hautasumaale tai Santa Ceciliaan - ne ovat vuorossa tänään. Sen sijaan vietin eilisen leppoisasti nauttien sunnuntain rauhasta, helteestä ja pitkistä kävelylenkeistä. Minusta on tullut ihan himokävelijä. Kiitos siitä kuuluu Rooman kauneudelle ja suhteellisen mukaville välimatkoille liikkua paikasta toiseen. Olen aina pitänyt kävelemisestä. Se on helppo, vaivaton, mukava ja joustava tapa liikkua. Lisäksi aivan loistavaa hyötyliikuntaa, sillä askeleita tulee otettua ihan huomaamatta, kun kiertelee nähtävyyksillä tai tutustuu uusiin paikkoihin. Ei tarvita muuta kuin hyvät kengät, kartta, kamera ja vesipullo sekä utelias mieli, niin uudet seikkailut avautuvat eteen helposti. Keskimäärin kävelen täällä Romassa päivittäin 4-5 km, mutta eilen kilmometrejä kertyi varmaankin kymmenen, koska minusta oli vain niin hauska kävellä. Enkä todellakaan ollut ainoa liikenteessä oleva, sillä sunnuntaikävely ja ulkona oleskelu on osa roomalaista sunnuntaiperinnettä.

Aamu alkoi siis aamulenkillä. Lähdin tutustumaan lähiseutuun kartan kera ja löysin suurlähetystöalueen aika lähellä Gianicoloa. Sekä Espanjan että Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edessä oli tiukan näköinen vartija aseen kanssa seisomassa. Yhdysvaltojen suurlähetystöstä olisin halunnut ottaa kuvan, mutta aseistetun uniformu-tyypin vuoksi en uskaltanut. Luulevat vielä, että olen vakooja tai terroristi tai jotakin. :) Jatkoin siis suurlähetystöjen ja kauniiden huviloiden maailmasta kulkuani kohti suurta tuntematonta, joka osoittautui maailman kauneimmaksi ja suloisimmaksi pieneksi puistoksi. Puisto oli kuin vehreä keidas keskellä autiomaata. Varjoisia polkuja, suihkulähteitä, penkkejä istua ja leppoisa tunnelma. Paikalla oli paljon lapsiperheitä, koirankävelyttäjiä ja vanhempia ihmisiä. Kaikki vain nauttivat sunnuntain rauhallisuudesta ja hengasivat. Siinä on elämänasenne kohdallaan, sanon minä. Itsekin hengähdin puiston rauhassa hetken aikaa, mutta sitten jatkoin matkaa kohti Trasteverea. Sieltä kipitin pitkin kapeita katuja takaisin Gianicolon viileyteen, sillä aurinko alkoi tuossa vaiheessa (klo 11.30 aikoihin) porottaa suhteellisen kuumasti kirkkaalta taivaalta. Kotona oli vuorossa viileä suihku ja brunssi sekä rentoutumista ennen iltaa. Iltapäivällä myös skypettelin koko perheeni kansssa, mikä oli oikein mukavaa. Kiitos web-kameroiden näimme myös toistemme kuvat reaaliajassa, mikä on aika mahtavaa. Siellä he istuivat monen tuhannen kilometrin päässä minusta ja minä näin heidät ja he minut. Nykytekniikka on ihana asia, kun voi tavata rakkaitaan pitkienkin matkojen takana. <3

Illalla otin uudestaan jalat alleni ja lähdin kaupungille. Ensin matkasin täpötäydessä bussissa Terminille, josta kävellen Espanjalaisille portaille ja Piazza del Popolon ja Tiberin rannan sekä Vatikaanin kautta takaisin kotiin. Enkä siis tehnyt mitään muuta kuin vain kävelin rauhassa ja katselin ympärilleni kaupunkia ja sen sunnuntaista menoa. Parasta meditaatiota ikinä! Kävellä, kuunnella ja kokea. Rauhassa ja omaan tahtiin. Tunsin suurta onnea ja levollisuutta kävellessäni. Olin osa Roomaa ja sen elämää. Saatoin elää ja hengittää sitä sisääni kulkiessani verkkaisesti omaan tahtiini tuttuja ja uusia polkuja. Tuona hetkenä olin todella onnellinen. Elämän suuret ilot taitavatkin tosiaan olla niitä pieniä iloja, kun vain pelkkä askeleiden ottaminen ja kauniista ympäristöstä nauttiminen tuottaa tuollaisen euforian tunteen.


Kaikki italialaiset eivät todellakaan arvosta kävelemistä, sillä tämä on ihan selkeästi automaa. Jos ihmisillä ei ole vespoja, niin sitten heillä on autot. Vespat ovat minusta todella hienoja ja siistejä (kauniita ja tyylikkäitä niin kuin italialinen estetiikan taju yleensä on), mutta eivät mitään verrattuna autoihin. En tiedä, kuinka halpoja autot ja niiden ylläpitäminen täällä on, mutta ihmisillä näkee todella hienoja ja enimmäkseen uusia autoja. Ei mitään vanhoja ruosteisia kotteroita, vaan alle kymmenen vuotta vanhoja ja hyvässä kunnossa olevia metallinhohtoisia priima-autoja. Niitä on pieniä ja suuria. Enimmäkseen kuitenkin edellisiä, sillä kaupunkiliikenteessä ja ahtaissa parkkeerausolosuhteissa Smart tai muu vastaava pieni ja nopea väline liikkua on tarpeen. Lisäksi täällä asuu ilmeisen varakkaita tai rikkaita ihmisiä, sillä huippuhienoja autoja samoin kuin avoautoja näkee harva se päivä Roman liikenteessä. Eilen törmäsin Ferrariin, josta oli pakko ottaa kuva. Se oli tulipunainen ja näytti siltä, että sen omistajalla ei ole pikkurahan puutetta. Myös Lamborghinit, AlfaRomeot, Mersut ja BMW ovat täällä tuttuja näkyjä ja avomalleja tai muita hienouksia ei kaihdeta. Ilmastohan sen enimmäkseen mahdollistaa, mutta täytyy ihmisillä kyllä joko hyvät tienestit tai perinnöt olla, jotta voi tuollaisilla autoilla ajella. Enemmistö autoista on kuitenkin ihan tavallisia ja tuttuja (Ford, Fiat, Wolgsvagen jne.), mutta nekin ovat kaikki suhteellisen uusia. Välillä liikenteessä näkee myös hassuja pieniä mopoauton näköisiä härveleitä ja vanhempiakin autoja, mutta enimmäkseen italialainen autokulttuuri kertoo ajajiensa ja omistajiensa itsevarmuudesta (ajavat kuin omistaisivat tien), tulisesta luonteesta (tööttäys on yleistä ja liikenteessä ollaan todella kärsimättömiä) ja paksusta lompakosta (hienot ja kalliit autot). On hauska seurata liikennettä ja tarkkailla ajajjia ja autoja. Se kertoo niin paljon maasta ja sen kulttuurista. Siinä, missä Suomessa noudatetaan sääntöjä ja ajetaan suhteellisen varovasti, täällä liikennesäännöt ovat vain viiitteellisiä ja jokainen autoilija asennoituu liikkumiseensa kuin olisi maanteiden kiistaton valtias ajamalla lujaa ja kaikkialla. Tästä aiheesta pitäisi tehdä joku psykologinen tutkimus, sillä alan todella lämmetä pohtimaan autoilun ja ihmisten suhdetta. :)

Lopuksi vielä muutama sana italialaisista ja kliseisesti rakkaudesta. Tiedän, että olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin, mutta rakkautta ei voi olla koskaan liikaa. :) Italialaisia pidetään tunteellisina ja tunteensa avoimesti osoittavina. Nyt muutman viikon täällä oltuani voin vahvistaa väitteen täydellisen paikkansa pitävyyden. Täällä näkee ihmisten avoimesti riitelevän, rakastavan ja osoittavan hellyyttä kadulla. Ei mitään hyvän maun vastaista, mutta kuitenkin erilaista kuin Suomessa, jossa olemme pidättyväisempiä. Annan muutaman esimerkin. Ensinnäkin suutelu julkisella paikalla on hyvin yleistä. Varsinkin Gianicolon puistossa, mutta myös keskellä katua näkee suutelevia pariskuntia. Täällä myös kuljetaan hyvin usein käsikädessä tai kädet toisten vyötäröllä. Lapsia kohdellaan hellästi ja eilen sydämeni oli sulaa, kun aamulla puistossa isä tervehti reilun vuoden ikäistä pikkutyttöään hellästi sanomalla"Ciao amore mio!" eli "Hei, rakkaani!". Eikä kuulostanut ollenkaan kornilta. Toisekseen flirtti on osa paikallista kulttuuria. Minä saan katseita osakseni vaalean ulkonäköni takia, mutta se on selkeästi muutenkin osa kulttuuria. Se on suorasukaista ja mutkatonta ja näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna hieman huvittavaakin. Eilenkin aamulenkilläni pysähdyin hikisenä kadunvarteen katsomaan karttaa ja perätysten ohitseni ajavista autoista kummankin kuljettajat tööttäsivät ja heittivät lentosuukot. Olin kuolla nauruun. Niin dramaattista ja huvittavaa - mutta toisaalta myös imartelevaa. Siinä minä olin hikisenä ja likaisena lenkkivaatteissani tukka hapsottaen ja jonkun mielestä oli flirttailun arvoinen. Aika hauskaa. :D Ehkä Pyhän Valentinuksen reliikkien näkeminen vaikuttaa, sillä eilen sain näiden kahden lisäksi osakseni kuusi muuta flirttiä tai pitkää katsetta (laskin ne ihan huvikseni). :) Eikä tämä todellakaan ollut harvinaista, sillä tuollainen on päivittäistä täällä. Tunteellisuus on täällä siis verissä ja yksi osoitus siitä ovat myös talojon seiniin, muureihin, puistonpenkeille tai jopa maahan asfaltille kirjoitetut avoimet rakkauden tunnustukset. Kuvasin niistä eilen muutamia ja laitan kuvat myöhemmin tänne näytille. Rakkautta ja italialaisia ei siis voi erottaa toisistaan, joten päätän eiliset seikkailuni kulttuuriin sopivasti avoimeen rakkaudentunnustukseen. ;) Ti amo i miei carissimi amici e la mia famiglia. Siete tutto per me e vi grazie che siete nella mia vita! Il bacio eterno a tutti! <3

La verità del sudore

Roomaan on iskenyt todellinen helleaalto ja kumuus on ollut käsinkosketeltavaa jo puoli viikkoa. Tänään ymmärsin kirjaimellisesti, mitä sanonta "kylpeä hiessä" tarkoittaa, kun otin aamupäivällä reilun tunnin aurinkoa Lanten terassilla bikinit päällä. Hiki vain tippui joka paikasta noroina ja olin ihan litimärkä. Sain kuitenkin rusketusta hankittua samalla, joten enpä turhaan hikoillut. :) Pyykkikone ja suihku ovat kuumuudessa pelastavia enkeleitä, joita ilman homma ei toimisi lainkaan. Siunattu nykytekniikka. Ajattelen vain kauhulla historiaa, jolloin naisilla ja miehillä oli raskaat ja paksut puvut koko ajan päällä ja monta kerrosta vaatteita (aluspaidat, alushameet, korsetit, sukat, puvuntakit jne.) jatkuvasti yllään eikä kunnollisia peseytymismahdollisuuksia mailla eikä halmeilla. Ehkä en haluaisikaan elää historissa, niin kuin olen joskus haaveillut. Ainakaan ilman nykyajan mukavuuksia.

Kuumuuden huomasi oikein toden teolla vasta, kun lähdin iltapäivällä kaupungille. Ihmettelin, miksi kaikkialla on niin hiljaista ja rauhallista - epänormaalia Roomassa - mutta sitten käsitin, sen johtuvan taatusti kuumasta säästä. Ihmiset lähtevät joko pois kaupungista tai piiloutuvat sisätiloihin viileän ilmastoinnin suojiin liikaa lämpöä pakoon. Vain (hullut) turistit liikkuvat helteessä kaupungilla, eikä heitäkään ollut liikkeellä tungokseksi asti. Lämpimästä säästä - tai siitä johtuen - halusin tänään kävellä, joten Gianicololta kävelin ensimmäiseksi Palazzo Spadan taidemuseoon, joka sijaitsee vastapäätä Trasteverea toisella puolen jokea. Museossa ei ollut paljon ketään, mutta eipä se suuri tai mitenkään ihmeellinen ollutkaan. Puitteet paikalla olivat kuitenin hienot, sillä museo oli Spadan palatsin muutamassa huoneessa. Oikeastaan museon kokoelmat ovat Spadan suvun (taisi olla joku kardinaali Spada, joka taiteen keräilyn aloitti) yksityiskokoelmat, jotka nykyisin ovat Italian valtion omistuksessa. Museo ei tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, sillä tauluja oli vähän (suurin osa 1500-1700-luvuilta) ja lempitaiteilijoitani ei lainkaan. Löysin kuitenkin muutaman uuden hyvän taiteilijan ja sain myös hyvän opetuksen elämänviisaudesta. Spadan sisäpihalla oli nimittäin ihana harmaaraidallinen kissa, joka tyytyväisenä nukkui päiväunia appelsiinipuun varjossa eikä välittänyt helteestä tuon taivaallista. Näin meidän kaikkien tulisi nauttia lämmöstä ja kesästä, eikä juosta nähtävyyksiä katsomassa auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta.

En kuitenaan ottanut kissan esimerkistä opikseni, vaan jatkoin kulkuani pitkin Tiberin rantaa kohti Santa Maria in Cosimedi -kirkkoa, jonka seinässä kuuluisa Bocca della Verità eli Totuuden suu on. Kyseessä on siis se pyöreä groteskin näköinen kasvojen mallinen laatta seinässä, joka tuli tutuksi Loma Roomassa -elokuvasta. Keskiaikaisen legendan mukaan Totuuden suu puri valehtelijoilta käden poikki, jos sen suuhun kätensä laittoi. Nykyisin hökötys on suuri turistinähtävyys, jonka luokse minäkin jonotin kiltisti 15 minuuttia amerikkalaisten ja japanilaisten turistien välissä. Valokuvaaminen itsensä ja herra Totuuden kanssa olisi maksanut 50 centtiä, joten otin törkeästi vain kuvan pelkästä suusta juuri ennen vuoroani ja hipsin matkoihini. Bonuksena näin koruttoman ja keskiaikaisen Santa Maria in Cosimedi -kirkon, jossa säilytetään Pyhän Valentinuksen pääkalloa. Pyhä Valentinus on siis se ystävänpäivän (St. Valentine's Day on paljon parempi nimi rakkuden suojelijlle kuin vain laimea ystävyys) pyhimys ja kaikkien rakastavaisten suojelija. Ainakin roomalaisia hän suosii, sillä kotiin palatessani näin taas Gianicololla rakastuneita ihmisiä käsikädessä kävelemässä. Yksi pariskunta, joka oli ainakin seitsemissäkymmenissä oli erityisen herttainen. Pitäisiköhän minunkin rukoilla suojelusta Pyhältä Valentinukselta, jotta omaan elämäänikin tulisi vähn rakkautta ilmaan? :)

Bocca della Veritàn jälkeen matka jatkui Circo Massimon kautta Colosseumille. Circo Massimo on nykyisen vain suuri ruohokenttä kahden autotien välissä, mutta antiikin aikana se oli hevoskilpailujen ja muiden huvitusten näyttämönä. Sieltä on komeat näköalat toisella puolen Palatiumille ja toisella puolen Aventinukselle - kumpikin siis Rooman kukkuloita. En erityisemmin ole kiinnostunut antiikista ja sen raunioista, mutta kun niiltä ei voi täällä välttyä, on mielenkiintoni vähitellen herännnyt. Historioitsija minussa hykertelee tyytyväisenä joka kerta raunioita nähdessäni ja niitä koskettaessani tai niiden luona liikkuessani. En voi edelleenkään muuta kuin vain hämmästellä, että olenko edelleen täällä. Yli 2000 vuotinen historia tällä paikalla ja minä keskellä sitä. Kamera vain napsuu paikoilla, jossa roomalaiset 2000 vuotta sitten ovat käyneet töissä, tavanneet toisiaan, asuneet ja rukoilleet jumaliaan. Ja elämä jatkuu edelleen raunioilla, niiden ympärillä ja niiden kanssa. Niin kiehtovaa ja ihmeellistä. Vuosituhannet vain vaihtuvat, mutta ihminen ja hänen luomuksensa vain säilyvät samoina. Kyllä elämä on ihmeellistä - ja sitkeää. :)

Minun piti mennä muutamaan kirkkoon käymään Colosseumin kulmilla, mutta helle vei voiton ja Colosseolta suuntaisin metrolla Terminille ja sieltä bussilla kotiin. Helle ja aurinko väsyttävät paljon ja huomasin, että keskipäivän siesta on ihan tarpeellinen keksintö lämpimissä maissa ja kaupungeissa. Täällä huomaa, kuinka kaikki toiminta ja aktiviteetit keskittyvät myöhäiseen iltaan, varmaan juuri säästä johtuen. Rooma tavallaan herää eloon ja vilkastuu klo 19 eteenpäin aina pikkutunneille saakka. Itsekin olen valvonut ja ruokaillut viime aikoina myöhään, joten toimin Roomassa niin kuin roomalaiset konsanaan. Nyt olen todella väsynyt - olen viime päivinä nukkunut liian vähän ja huonosti - joten kohta nukkumaan. Huomenna uusi yritys Santa Cecilian kanssa ja ehkä hautausmaalle. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan. A domani! :)

Bella notte e bellezza delle parole

On jo myöhä, kun nyt kirjoitan tätä. Rooma ei kuitenkaan ole hiljentynyt, vaan on yhtä eläväinen kuin ennenkin. Yö on kirkas ja tyyni, tähdet loistavat taivaalla. Lämpötila on laskenut hieman, mutta yö on lämmin ja pehmeä etelän yö. Kuin samettinen huopa, joka käärii sisäänsä. Gianicolo on täynnä ihmisiä ja talo on hiljainen. Jos voisin (langaton verkko puuttuu), niin kirjoittaisin näitä sanoja istumalla terassilla ja vain katselemalla yöllistä Roomaa. Se on niin kaunis ja siinä on jotain rauhoittavaa. Niin kuin yöllinen meri. Jos saisin nyt valita yhden paikan missä olisin, olisin yöllisen meren rannalla kävelemässä. Yö olisi lämmin ja kirkas. Tuulisi hieman. Kävelisin aivan veden reunalla aaltojen lyödessä jalkoihini. Tuntisin viileän hiekan paljaiden jalkojeni alla ja katselisin tähtien tuiketta meren kohinassa. Se olisi unelmahetkeni juuri nyt. Olen kuitenkin yöllisessä Roomassa, mikä sekään ei ole huono asia, sillä Rooman yö on lumoava.

Olipa runollista tekstiä heti tuohon alkuun. Ehkä se johtuu helteestä tai ajoittaisesta yksinäisyyden tunteesta, joka iskee aika ajoin. Viihdyn täällä hiljaisessa Lantessa ja vilkkaassa Roomassa oikein hyvin, mutta jos jotakin Suomesta kaipaan, niin omia rakkaita ihmisiäni. Ystäviäni ja perhettä. Ikävä iskee aina hiljaisina hetkinä ja silloin, kun näkee ympärillä iloisia perheitä, onnellisia pariskuntia ja vastarakastuneita nuoria. Heitä on Gianicolo täynnä ja olen onnellinen heidän puolestaan. Kuitenkin yksinäisyys välillä valtaa väkisinkin mieleni. Olipas melankolista... Surumielisyyden ja haikeuden syynä voi olla tänään tekemäni vierailu Keats-Shelley Museumiin Piazza di Spagnan lähellä. Se on tehty pieneen asuntoon, jossa irlantilainen runoilija John Keats eli elämänsä viimeiset kuukaudet ja kuoli traagisesti tuberkuloosiin vain 25 vuotiaana vuonna 1821. Hänet on haudattau ei-katoliselle hautausmaalle täällä Roomassa, joten vierailu hänen haudalleen on vielä edessä.

Miksi menin Keatsille ja hänen aikalaiselleen Percy Shellylle omistettuun museoon? Yksinkertaisesti siksi, että rakastan runoutta ja heidän runonsa ovat todella kauniita. Etenkin englanninkielinen runous vetoaa minuun ja Keatsin ja Shelleyn ja heidän ystävänsä ja aikalaisensa Byronin runot ovat eräitä maailman kauneimmista. Sanojen leikkiä ja kauniita kielikuvia. Olen aina pitänyt sanoista ja kielistä. Sanat avaavat minulle mahdollisuuksia nähdä maailma uudella ja erilaisella tavalla. Ne koskettvat jotain minussa ja herättävät monia tunteita. Olen aina ollut lukutoukka ja rakastan kirjoja. Rakastan myös kirjoittamista, johon olen tämän blogin myötä tullut melkein riippuvaiseksi. Ehkä pitää alkaa harkita uraa kirjoittamisen parissa... En panisi ollenkaan pahakseni, jos saisin tulevaisuudessa leikkiä sanoilla ja niiden avulla kertoa asioita ja ilmaista itseäni. Runot löysin 16-vuotiaana lukion äidinkielen kurssilla, kun oli pakko lukea joku runoteos. En ollut sitä ennen koskenutkaan runokirjoihin, vaan pidin runoja tylsinä ja vaikeina ymmärtää. Mutta sitten luin pakon edessä Eino Leinoa ja kaikki muuttui. Siitä eteenpäin runot ovat olleet osa elämääni. Etenkin englanniksi kirjoitetut runot ovat lähellä sydäntäni, koska mielestäni englannin kieli sopii hyvin runouteen. Se on lennokasta, kaunista, harmonista ja leikkisää tai karkeaa. Aina tarpeen mukaan, mitä ikinä runoilija haluaa. Vierailu Keatsin kuolinpaikalle oli siis pyhiinvalellus runojen syntysijoille, sillä Keats on kirjoittanut joitain maailman kauneimmista runoista. Hän ei ole lempirunoilijani, mutta kiistatta mestarillinen sanojen käyttäjä.

Museo oli todella pieni, mutta hyvin informatiivinen. Mukaan sieltä tarttui sekä Keatsin että Byronin runokirat, joista jälkimmäinen kiinnostaa minua myös persoonana kovasti. Lordi Byron eli George Gordon (1788-1824) on yksi englanninkielisen runouden mestareita, mutta myös aivan mieletön persoona. Hänellä oli värikäs ja skandaalinkäryinen elämä monine rakastajattarineen, rikkaan aatelisen oikkuineen ja kosmopoliittisen tapoineen. Kiinnostava ja hankala persoona, mutta ehdottomasti ihminen, jonka olisin halunnut tavata hänen eläessään. Itsekäs ja itsekekeinen, sillä kylästtyttyään pitkäaikaisimpaan rakastajattareensa täällä Italiassa, hän päätti osallistua Kreikassa sotaan ottomaaneja (=Turkkia) vastaan, koska ajatteli, ettei runojen kirjoittaminen (niin kauniita kuin ne ovatkin) ole mitään miehen työtä, vaan maailmassa on muutakin. Niinpä hän ratsasti sotaan, joka koitui hänen kohtalokseen. Hän kuoli vain 36-vuotiaana Kreikassa, ei luoteihin, vaan kuumeeseen. Byronin ehkä tunnetuin teos on pitkä runoelma Don Juan. Ehkä siinä on myös omaelämänkerrallisia piirteitä, sillä Don Juanhan on varsinainen naissankari, niin kuin Byronkin vaikuttaa olleen... :)

Runomaailman lisäksi piipahdin tänään kurkkaamassa kaksi vanhaa ja kuuluisaa kahvilaa - Piazza di Spagnan lähellä nekin. Ne olivat Babington's Tea Room ja Cafe Grecco. Kumpikin on yli sata vuotta vanha paikka ja ainakin jälkimmäinen on 1800-1900-luvulla ollut runoilijoiden, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suosima kohtaamispaikka. En kuitenkaan uskaltautunut kummassakaan tyylikkyyden ja arvokkuuden tyyssijassa ovea pidemmälle kalliiden hintojen ja varakkaan ilmapiirin vuoksi, joten perinteinen turiipysähdys valokuvineen riitti minulle kummastakin. Historiaa ei aina tarvitse kokea, vaan vain nähdä.

Näkemisestä voidaankin siirtyä luontevasti taiteiden maailmaan, sillä runoilijoiden lisäksi tutustuin tänään myös taideaarteisiiin Palazzo Barberinissa. Siellä säilytetään italialaista ja muuta eurooppalaista taidetta 1200-1600-luvuilta. Itse rakennus on jo nähtävyys sinänsä, sillä kardinaali Barberini rakennutti sen tullessaan valituksi paaviksi sukulinnakseen ja paikka on todella upeasti koristeltu - kiitos mm. Berninin, joka on todella kuuluisa 1600-luvun arkkitehti ja kuvanveistäjä. Berninin kädenjälki näkyy täällä melkein kaikissa barokkiajan paikoissa, tunnetuimpna tietenkin Pietarinkirkko ja sen aukio (joita kyllä myös muut suunnitelivat, esim. Michelangelo, mutta Bernini toteutti) sekä Fontana dei Quatro Fiumi Piazza Navonalla. Myös malaukset olivat upeita etenkin taas yksi Magdalan Maria -taulu samoin kuin Caravaggion mahtavan realistinen maalaus Judithista tappamassa Holofernesta. Niin eläväntuntuista ja voimakasta taulua en ole varmaan koskaan nähnyt. Museon pääsymaksu oli vaivaiset 2,50€ ja sain rahoille hyvin vastinetta katselemalla kauniita tauluja sydämeni kyllyydestä. Kyllä kauneus on ihana asia ja sitä täällä Roomassa onneksi riittää.

Päivän muu ohjelma koostui aamupäivällä graduilusta, joka ei tänään kuitenkaan edennyt juuri lainkaan. Maanantaina kuitenkin jatkuu ja silloin toivottavasti paremmalla energialla ja keskittymiskyvyllä. Kuumuus on tänään oikeasti ollut läsnä ja mittari taatusti siellä 35 asteesssa, niin kuin luvattiin, koska päivällä ilma todella oli aiempaa lämpimämpi. Kuumuus ikään kuin aaltoili ympärillä aamusta saakka ja olen tänään kylpenyt hiessä monta kertaa. Huomenna odotettavissa samanlaista säätä, mutta ainakin saan loistavan rusketuksen. Terassi here I come! :) Lisäksi sain tänään ostettu Italian sisäisen Interrail-lipun, jotta pääsen tutustumaan tähän kauniiseen ja kiehtovaan maahan paremmin - ja edullisemmin kuin kertalippuja ostelemalla. Reviirin laajentaminen alkaa jo ensi viikolla, sillä tiistaina kutsuu ensin Pompeiji ja Sorrento ja keskiviikkona Capri. Torstaina on vuorossa Napoli ja perjantaina palaan Roomaan. On ihana päästä taas näkemään Italiaa muuallakin kuin täällä ja odotan jo innolla meren rannalle pääsyä. Välimeren aallot kutsuvat ja yöllinen rantakävelyni muuttuu haavesta todeksi.

Tällainen päivä siis tänään. Ei hirveästi mitään uutta auringon alla, mutta ainakin olen vähän viisaampi ja nauttinut Roomasta taas yhtenä päivänä täysin rinnoin. Huomenna uusi päivä auringonpaisteessa ja kauneudessa kylpien. Silloin vuorossa Bocca della Verità ja Palazzo Spada. Nyt nauttimaan etelän yöstä terassille. Ciao belli! :)

Il tempo constante caldo e vino non caro

Tänään oli kotipäivä. Pysytelin lähiseudulla ja vain laiskottelin koko iltapäivän. Yksi syy saamattmuuteen on kuumuus, joka alkaa olla aika polttavaa, vaikka lämmöstä pidänkin. En missään nimessä valita jatkuvasta auringonpaisteesta ja siitä, että lämpötila on joka päivä 30 astetta, mutta kuumuus vain lisääntyy koko ajan. Olen jo aika hyvin tottunut lämpimään säähän, enkä enää hikoa niin pahasti joka kerta ulos astueesa tai herää öisin (paitsi viime yönä, kun joku soitti klo 4.00 aikoihin Queenin Friends Will Be Friends -biisiä täysillä ulkona puistossa) kuumuuteen ja janoon muutaman tunnin välein. Nyt kuitenkin mittarin koko ajan kivutessa ylöspäin, lämmin sää alkaa tuntua siltä, mitä se on: oikesti kuumalta. Lähipäiviksi on uutisissa annettu varoitus kuumasta säästä ja täällä Romassa lämpötilan pitäisi huomenna olla päivällä 35 astetta ja lauantaina 36 astetta. Sen jälkeen lämpötilan pitäisi laskea taas mukavaan 30 asteeseen. Napolissa on viikonloppuna odotettavissa vielä pahempaa, sillä sinne on luvattu kesän lämpöennätys eli 38 astetta lauantaiksi. Itse aion ottaa ilon irti auringosta viikonloppuna ja varustautua aurinkorasvan ja vesipullon kanssa mennäkseni terassille ottamaan aurinkoa. Kerron sitten, kuinka pahat palovammat sain. :)

Muuten päivä sujui leppoisasti kuumasta ilmasta huolimatta kävelylenkillä Vatikaaniin ja ruokakauppaan. Olen syönyt todella heikosti lihaa täällä koko reissuni aikana, joten kaupasta oli pakko ostaa nyt lihaa proteiinien takia. Jos tykkäisin merenelävistä, kannattaisi ostaa niitä, sillä ihan tavallisessa supermarketisa on mustekaloista ja muista ällötyksistä (anteeksi kulinaristit!) hyvä tarjonta. Minä en ällötyksistä välitä, vaan ostin rehellistä jauhelihaa ja kokkasin itselleni spaghettia ja lihapullia illalliseksi kuin mikäkin italialainen mamma. Hyvää tuli ja punaviini kruunai herkutteluni. Kaupasta tarttui mukaan myös uusi punaviinipullo (edellinen loppuu kohta), koska sen hinta oli naurettavan halpa: 1,99€. Oli ihan pakko osta niin halpaa viiniä, jotta voin maistaa, kuinka juomakelpoista se on. Jos juotava viini on noin halpaa, niin hyvä viini irtoaa varmasti jo 5-6€ ja aion hyödyntää nämä halvat hinnat koko rahan edestä tällä reissulla. :) Katsotaan, saanko viiniä ehjänä raahattua myös kotiin asti sitten loppureissusta.

Tässäpä tämän päiväiset kuulumiset. Ei mitään kummepaa. Huomenna taas nähtävyyksille ja Napolin reissua valmistelmaan. Täytyy myös ostaa jätskiä pakkaseen smoin kuin mehua helleaallon varalta. Kirjoittelimisiin taas huomenna! Bacio! <3

La città veramente christiana e una storia di amore

Eilen ahkeroin taas gradun parissa samoin kuin nyt aamulla. Pidän tällä hetkellä vähän taukoa ja kirjoitan tänne eilisiä kokemuksiani. Gradusta voin sanoa sen verran, että hitaasti mutta kohtalaisen varmasti eteenpäin mennään. Kirjoittaminen vaatii hurjasti ajatustyötä ja kärsivällisyys on koetuksella. Luotan kuitenkin, että raakile on valmis elokuun alkupuolella ja syyskuun alusta eteenpäin pääsen tekstiä sitten hiomaan ja muokkaamaan. En muista, olenko maininnut tätä, mutta minulla on Helsingin yliopiston lahjoittama stipendi mennä viikoksi Lammin tutkimusasemalle gradua kirjoittamaan täysihoitoon. Ajattelin käyttää tämän mahdollisuuden lokakuussa ja viimeistellä graduni Lammilla valmiiksi. Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon työtä edessä, joten Franciscus ja minä jatkamme yhteiseloamme vielä pitkän aikaa. Tällä hetkellä hän ei ole kovin yhteistyöhaluinen - tai ehkä se johtuu minusta - mutta takkuisakin suhde on parempi kuin ei mitään. Kaipa jokaisessa parisuhteessa on hyvät ja huonot päivänsä ja meidän kohdallamme nyt eletään niitä huonompia hetkiä. Parempina päivinä taas - niitä odottellen innolla - suhde kukkii ja yhteinen sävel löytyy helposti. Ylä- ja alamäkeä on siis gradun kirjoittaminen niin kuin koko elämäkin. Onpas filosfista, mutta niin se vain on. :) Palaan kohta taas työn ja Franciscuksen pariin, mutta sitä ennen siis muutama sana eilisestä.

Aamuisen raatamisen jälkeen suuntasin iltapäivällä askeleeni kohti Trasteverea ja Santa Cecilian kirkkoa. Kirkko on perimätiedon mukaan rakennettu paikalle, jolla Pyhä Cecilia kärsi marttyyrikuoleman noin 230 jKr. Cecilia oli roomalainen aatelisnainen, joka yhdessä aviomiehensä kanssa kääntyi kristityiksi. Aviopuoliso Valerianuksen martyyrikuoleman jälkeen Cecilia vangittiin ja hänet mestattiin katkaisemalla häneltä kaula. Alunperin hänet yritettiin keittää elävältä oman talonsa kellarissa (!?), mutta koska tämä ei häntä tappanut, häneltä siis leikattiin pää pois. Keskiaikaisen pyhimystradition mukaan Cecilia on musiikin suojeluspyhimys, koska juuri ennen martyyrikuolemaansa hän lauloi Jumalalle. Itse asiassa Cecilian kirkko on rakennettu Cecilian talon paikalle. Cecilia on yksi roomalaisten suosikkipyhimyksistä ja siksi oma kirkko on itsestäänselvyys. Cecilia on minun oma nimikkopyhimykseni, sillä hänen muistopäiväänsä vietetään samana päivänä kuin olen syntynyt (22.11.), mutta musiikinlahjoilla hän ei ole minua kyllä siunannut. Valitettavasti kirkko ei kuitenkaan eilen ollut auki, joten täytyy tehdä tuttavuutta Cecilian kanssa uudella yrityksellä myöhemmin.

Ceciliasta jatkoin matkaa Tiberin saaren poikki kohti vanhaa ghettoa ja matkalla pysähdyin kuvaamaan synagogaa, jossa siis tiistaina vierailin. Ennen kuin synagogalle asti pääsin, minut pysäytettiin sillalla ja värvättiin laittamaan nimeni adressiin, jolla tuetaan huumeiden vastaista työtä täällä Roomassa. Kirjoitin nimeni ja samalla sain lyhyen briifauksen hommasta entiseltä heroiiniaddiktilta (kuusi vuotta kuivilla), joka tätä nykyä on vaihtanut tappavan aineen vähemmän tappavaan, nimittäin suklaaseen. He kiittelivät minua nimestäni ja muutamasta kolikosta, jotka annoin heidän työtään tukemaan, selvällä suomen kielellä ("Kitos, kitos." :D) kuultuaan, että olen Suomesta. Addressista selvittyäni matka jatkui siis kohti ghettoa valokuvapysähdysten kera. Synagogan takaa löysin myös kosher-ravintoloita, joihin en kuitenkaan mennyt syömään, vaikka se olisikin ollut kiinnostavaa. Sen sijaan suuntaisin kohti Fontana della Tartarughea eli Kilpikonna-suihkulähdettä, joka on todella söpö pieni suihkulähde Piazza Matteilla synagogan takana. En meinannut kuitenkaan ehjänä selvitä suihkulähteelle asti, sillä matkani katkaisin terhakas pieni mäyräkoira (musta ja sileäkarvainen), joka haukkuen hyppi jaloissani ärhäkkänä estämään kulkuni kapealla kadulla. Koira oli siis irti ja puolusti selkeästi reviiriään. Onneksi koiran omistaja oli läheisessä kaupassa sisällä ja ulos tullessaan torui Oscar-koiraa (Oscar oli siis koiran nimi), joka lopetti haukkumisen ja päästi minut jatkamaan kulkuani. Jos pelkäisin koiria, tuo olisi ollut hyvä hetki, mutta toisaalta Oscar oli aika herttainen hyppiessään nilkoissani ja haukkuessaan. Varsinainen vahtikoira. :)

Kilpikonnien ja koirien luota matkasin Piazza Venezialle, mutta sitä ennen sain naurunaihetta roomalaisista tien nimistä. Satuin nimittäin kulkemaan ohi aukion, joka on omistettu Italian tietosanakirjalle (Piazza della Enciclopedia Italiana), joka oli pakanoiden aukion varrella (Piazza Paganica). Jollakulla on mielikuvitus lentänyt paikkoja nimetessään. :) Venezian aukiolta otin bussin kohti Lateraanikirkkoa, joka oli päivän yksi retkikohteistani. Matkalla sinne näin jälleen Rooman historian koko kirjossaan, sillä vanhoja raunioita, Colosseum ja Via Normanni osuivat silmiini. Jopa siis viikingeistä on mainintoja täällä, mistä normanneille omistettu tie kertoo. Rooman menneisyys on pitkä ja mitään siitä ei näköjään ole unohdettu. Aika mahtavaa, että historia elää tuolla tavalla nimissä, rakennuksissa ja raunioissa yhä edelleen. Oma palazzoni Lantekin on 500-vuotta vanha ja nähnyt ties mitä. Pahoittelen jatkuvaa historian buffaamista, mutta en voi sille mitään. Rakastan historiaa ja se kiehtoo minua mielettömästi. Täällä se on jotenkin enemmän vielä läsnä kuin muualla, koska Roomassa se on osa nykyaikaista arkea. Ihmiset asuvat ja elävät elämäänsä satoja vuosia vanhoissa taloissa ja 2000 vuotta vanhat rauniot pilkistävät nykyaikaisen ostoskadun keskeltä. Olen vieläkin ihan hämmentynyt tästä kaikesta ja siksi hehkutus. Pahoitteluni, jos sitä tuntuu olevan liikaa.

Mutta sitten asiaan eli Lateraanikirkkoon. Se on siis Rooman keskuskirkko ja Rooman piispan eli paavin (Hän on katolisille siis kristikunnan johtaja ja Kristuksen sijainen, mutta myös Rooman piispa. Jälkimmäisen arvonimen myös muut kristityt kirkot tunnustavat.) oma kirkko. Lateraani kirkko oli ennen 1300-luvun alkua - jolloin paavit pakenivat Avignoniin Ranskaan ajan poliittisia ja kirkollisia levottomuuksia - 1000 vuoden ajan kristikunnan pääkirkko. Lateraanikirkon vieressä on Rooman vanhin kastekappeli ja Lateraanipalatsi, jossa paavit siis asuivat ennen 1300-lukua. Kun paavi renessanssiaikana (1400-1500-luvulla) palasi Roomaan, hän muutti Vatikaaniin. Lateraanikirkko ja palatsi eivät kuitenkaan jääneet hunnigolle, sillä 1500-1600-luvulla kirkko restauroitiin todella upeaan kuntoon. Itse asiassa Lateraanikirkko on yksi niistä kirkoista, jotka nähdessään jää tuijottamaan suu auki ja silmät ihmetyksestä pyöreinä. Näin kävi minulle eilen, kun astuin kirkkoon sisään. Kirkossa on jäljellä mahtavat kattomosaiikit keskiajalta, mutta sisätilat ovat täyttä barokkia, tosin hillittyä sellaista. Korkeat holvit ja pääalttari muistuttavat Pietarinkirkkoa, joka tosin on aivan eri mallinen kuin Lateraanikirkko ja huomattavasti sitä suurempi. Kirkko on koristeltu todella hilllitysti ja sen keskitilaa hallitsevat apostolien jättikokoiset veistokset. Sieltä löytyivät kauniisti kuvattuina mm. Paavali, Pietari, Tuomas, Andreas ja Johannes. Paavin tunnuksia näkyi kaikkialla kirkossa ja nykyisinkin paavi Rooman piispana tervehtii kansaa kirkon päädyssä ja pääaukion edessä olevalta parvekkeelta kiirastorstaisin. Kirkon toisella sivustalla Lateraanipalatsin vieressä on Rooman vanhin obeliski (niitä on täällä kaikkialla ja yleensä kirkkojen edessä), muistaakseni 492 eKr. peräisin. Kirkosta poistuessani minua pyydettiin ottamaan kuva yhdestä turistista kirkon ovella. Tämä oli ensimmäinen kerta täällä, kun pääsin leikkimään valokuvaajaa turisteille, mutta ei ensimmäinen kerta koko elämäni aikana, sillä olen tehnyt samaa hommaa useinkin. Ehkä olen joku turistimagneetti. :)

Lateraanikirkon vieressä on Scala Santa -kirkko, jossa ovat kuuluisat pyhät portaat. Sinne siirryin seuraavaksi. Hurskaan uskomuksen mukaan portaat ovat samat, joita Jeesus on kiivennyt Pontius Pilatuksen eteen kuultavaksi ennen ristiinnaulitsemistaan. Portaat on Roomaan perimätiedon mukaan tuonut keisari Konstantinuksen äiti Helena, joka oli hurskas kristitty, Jerusalemista noin vuonna 326. Todennäköisempää kuitenkin on, että portaat on teetetty myöhemmin täällä Roomassa. Niin tai näin. Traditio on, että hurskaat - tai minun tapauksessani vähemmän hurskaat - kristityt nousevat portaiden 28 askelmaa polvillaan ylös kohti ylätasenteella olevaa krusifiksia. Olin hetken kahden vaiheilla uskallanko/kehtaanko/pystynkö nousemaan portaat ylös polvillani, mutta sitten päätin tehdä sen. Tilaisuus oli liian arvokas olla jäättämättä käyttämättä. Niinpä siis otin laukun tukevasti kainalooni ja nousin portaat ylös polvillani kontaten pysähtyen hiljentymään ja rukoilemaan joka askelmalla. Tunne oli aika mieletön portaita noustessani ja tunsin todella olevani osa vanhaa kristillistä traditiota. Samoin portaiden ylös kapuaminen hitaasti polvillaan oli loistava meditaatio- ja kärsivällisyysharjoitus. Portaiden ylätasanteella pysähdyin vielä hiljentymään. En ollut todellakaan ainoa, joka portaat ylös kaupusi ja monella oli mukana vielä rukousnauha, jota he lukivat jokaisella porrasaskelmalla. Turisteja ei paikassa ollut ollenkaan liikaa - kuten ei myöskään Lateraanikirkossa - mikä oli aika yllättävää. Ehkä Vatikaani vetää tunnettavuudellaan suurimmat turistimassat puoleensa.

Portaista matka jatkui metrolla Repubblicalle ja muutaman kirjakauppapysähdyksen myötä - en voi itselleni mitään! - Santa Maria della Vittorian kirkkoon, joka on pikkuruinen barokkikirkko Via XX Novembren varrella. Kirkossa on Berninin kuuluisa (ja ehkä tunnetuin veistos) Pyhän Teresan (Terasa Avilalainen siis) hurmiosta. Veistos oli ihan hieno, mutta - jälleen kerran - pidin enemmän Madonna-aiheisesta veistoksesta kirkon toisella sivustalla. Vittoriasta siirryin Santa Susannan kirkkoon, joka oli ihan vieressä. Minun oli tarkoitus vierailla myös San carlo di Quatro Fontane -kirkossa, mutta se oli kiinni. Niinpä patikoin lämpimässä säässä (päivällä mittari oli yli 30 astetta ja lisää on loppuviikoksi sääennusteen mukaan luvassa) Piazza di Spagnalle, jossa kävin Trinità de Monti -kirkossa ja hyppäsin metroon, jolla matkasin Vatikaaniin ja sieltä kävellen kotiin. Päivä oli siis aika kirkkopitoinen, niin kuin helposti käy täällä Roomassa. Voihan sen jo etukäteen arvata, kun laittaa kirkkohistorista kiinnostuneen teologin Roomaan kuukaudeksi. Lopputulos on kirkkovierailuja toisensa perään museoilla maustettuna. :)

Vielä loppuun muutamia huomiota Roomasta. Ensinnäkin kerjäläiset, joita täällä näkee, mutta ei mitenkään tulvaksi asti. Usein he ovat kirkkojen edessä istumassa tai seisomassa hattu tai kulho kourassaan. Myös katujen varsilla, esimerkiksi Trasteveren pääkadulla Viale Trasteverella, heitä näkee. Kerjäläiset täällä eivät kuitenkaan ole niin hyökkääviä tai toiminnaltaan järjestäytyneitä kuin romanikerjäläiset Helsingissä. He vain istuvat ja suurin osa heistä näyttää oikeasti siltä, että he elävät kadulla. Toiset kerjäläiset sen sijaan ovat hyvin pukeutuneita ja todella siistejä. He näyttävät nuorilta ja hyyväkuntoisilta ja minulle tuli mieleeni yksi päivä, että he näyttävät aivan reppumatkaajilta, joilta on rahat loppuneet kesken. En tiedä, mikä todellisuus on, mutta pahalta tuntuu aina nähdä ihmisiä kerjäämässä kadulla, kun tietää ettei mitenkään pysty kaikkia auttamaan. Toisekseen armeija. Se on täällä yllättävän näkyvästi läsnä. Keskustan liikenteessä näkyy usein armeijan autoja ja ihan Gianicolon lähellä on joku armeijan aidattu harjoitusalue. Sotapoikia näkyy kaikkialla ja kaipa karabinieeritkin (poliisit täällä) voidaan laskea osaksi sotavoimia, sillä heillä on armeijakoulutus taustalla. En tiedä, johtuuko armeijan läsnäolo Berlusconista ja oikeistohallituksesta vai mistä, mutta kumman näkyvästi siihen täällä törmää. Lisäksi uutisissa tulee juttuja Italian joukoista, jotka sotivat ilmeiseti Afganistanissa ja Irakissa. Mielenkiintoista olla maassa, jossa sotavoimat ovat aivan toisella tavalla osa arkea kuin Suomessa.

Ja vielä lopuksi muutama sana rakkaasta Gianicolosta. Avainsana on nimenomaan rakas, sillä Gianicolo näyttää olevan varsinainen kuhertelupuisto. Varsinkin illan hämärtyesssä, mutta myös päivällä rakkaus on käsinkosketeltava osa Gianicoloa ja sen viehätysvoimaa. Nuori paria, jotka tulevat aidalle istumaan ja pusuttelemaan. Nurmikolla makoilevia pariskuntia toistensa silmiin tuijotellen tai sylitysten istuen. Puiden alla tuoleissa ja penkeillä istuvia vanhoja pareja, jotka pitävät toisiaan kädestä. Vanhempia lapset sylissään ja lähellään, niin kuin eräs isä, joka herttaisesti kantoi pientä tyttövauvaansa autolle ja suuteli tämän hiuksia kulkiessaan. Tämä on myös ihan selvä treffailupaikka, sillä eilen voin vannoa nähneeni pariskunnan ensitreffeillä. He olivat nuoria ja kauniita - ihan kuin elokuvissa - ja heidän kehonkielensä oli kuin ensitreffeillä. He eivät pitäneet toisiaan kädestä, mutta kulkivat lähekkäin ja mies ihan selvästi kosiskeli naista. Englannin kielessä on mielestäni tähän parempia sanoja, kuten woo tai court. He vaikuttivat hyvin onnellisislta yhdessä ja jos he olivat ensitreffeillä, toivon sydämeni pohjasta, että heillä on pitkä ja onnellinen elämä yhdessä luvassa.

L'amore elää ja voi siis hyvin täällä Roomassa ja Gianicololla. Romanttinen sydämeni huokaa onnesta ja vetäytyy nyt takaisin gradun pariin ja sitten syömään. Illalla todennäköisesti luvassa piipahtaminen Vatikaanivaltiossa - rakastan sitä paikkaa - ja lähikirkossa. Myös ruokakaupassa on käytävä ja ensiviikon reissua kohti etelää ja Napolia on alettava suunnitella. Tekemistä siis riittää, joten kirjoitettavaa riittää jatkossakin. Buona giornata a tutti! :)

Roma sempre sorprende

Tänään oli taas työpäivä, joten aamu alkoi gradun parissa kirjoittamisella. Sain valmiiksi eilen aloittamani jutun ja lähetin sen s-postilla Maijulle kommentoitavaksi, jotta tiedän olenko ollenkaan jäljillä kirjoittamisen suhteen. Sain myös hiukan jo suunniteltua syksyn opintoja gradun lisäksi, joten olin aika tehokas tänään. :) Kirjoittaminen takkusi hiukan, joten pistin siksi pillit ajoisa pussiin ja jatkan huomenna Franciscuksen parissa. Toivottavasti silloin sujuu paremmin. Ajatuksissa on selvillä, mitä haluan ja aion kirjoittaa, mutta jostain syystä sen saaminen paperille on hankalaa. Ehkä minulla on joku epävarmuus kirjoittamisen suhteen. Täytyy kuitenkin tarttua rohkeasti vain työhön, joten huomenna taas aamulla koneen ääreen tekstiä tuottamaan. Tätä se on opiskelijan arki. Ei minusta kyllä tutkijaksi todellakaan ole, sen on gradu ainakin tehdnyt selväksi. Akateeminen kunnianhimo puuttuu ja samoin kärsivällisyys. Tykkään kyllä kirjoittaa, mutta gradua pitää hioa niin paljon, että jo etukäteen hirvittää, koska oman tekstini muokkaus on minulle aina hankalaa ja haastavaa. Oppia kuitenkin täytyy ja katsotaan, millainen lopputulos tästä kaikesta raatamisesta ja tuskailusta lopulta syntyy. Hyvillä mielin kuitenkin eteenpäin. :)

Graduilun lisäksi leikin tänään taas turistia ja lähdin päivän ratoksi museoon taidetta katselemaan. Kohteena oli I Musei Capitoliani Campidoglion kukkulalla. Museossa on esillä arvokasta taidetta ja veistoksia antiikista uudemmalle ajalle. Ruuhkaa paikassa ei onneksi ollut ja sain rauhassa katsella taidetta ja kaunista museorakennusta (Michelangelon suunnittelema) sydämeni kyllyydestä. Väliin unohtaa eikä enää edes huomaa , kuinka paljon kaikkea kaunista täällä on joka puolella. Capitoliumin museossa kuitenkin muistin, kuinka vanha Italian historia oikeastaan on ja kuinka paljon taideaarteita siihen mahtuukaan. Erityisesti tykästyin museon antiikin patsaskokoelmiin, mikä oli itselleni yllätys, koska olen yleensä aina pitänyt enemmän tauluista. Antiikin patsaat olivat kuitenkin aivan loistavia ja vasta ensimmäisen kerran oikeastaan tajusin, kuinka anatomisen tarkkoja, yksitysikohtaisia ja eläviä veistokset ovat. Erityisesti pidin haavoittunutta gallialaista ja taistelevaa Herkulesta esittävistä patsaista. Myös keisarien ja filosofien näköispatsaat olivat mielenkiintoisia. Lisäksi näytteillä oli 500 eKr. peräisin oleva Naarassutta ja Romulusta ja Remusta esittävä pronssiveistos, joka siis nykyisin - ja jo monta vuosistaa on ollut - on Rooman symboli. Näin myös Marcus Aureliuksen aidon ratsastajapatsaan (kopio on näytillä Campidoglion aukiolla) ja siitä näki kyllä heti, miten ilmansaasteet ja sää vaurioittavat taide-esineitä. Samassa tilassa oli jäänteitä valtavasta (siis ihan oikesati jättiläismäisestä) Konstantinuksen patsaasta, joka uudelleen rekonstruoituna olisi kymmenien metrien korkuinen. Kivenmurikoita, pronssia ja marmoria tarpeeksi töllisteltyäni siirryin museon toiseen osioon eli maalauksiin. Mestareista esillä oli ainakin Tintoretton, Caravaggion ja Rubensin töitä sekä koko huone omistettu Pietro di Cortonalle. Hänen paikan tunnetuin teoksensa oli Sabiinittarien ryöstö, mutta henkilökohtaisesti pidin enemmän hänen Madonna-aiheisesta hyvin herkästä maaluksestaan. Myös Tintoretton Magdalan Mariaa esittävä taulu teki minuun syvän vaikutuksen. Magdalan Mariaa ei usein missään näy ja tuo maalaus oli todella todella kaunis kuvaus hänestä katumassa syntejään krusfiksin edessä. Todella upea taulu. Maalauksia paikassa riitti ja hienoja ne olivat toki kaikki, joten en jaarittele niistä enempää, vaan siirryn muihin aiheisiin. :)

Alkuperäinen ideani oli suunnata Campidogliolta leffaan Repubblican aukiolle Hary Potteria katsomaan, mutta en sitten jaksanutkaan mennä, vaan suuntaisin sen sijaan askeleeni kohti Tiberin rantaa. Matkalla näin vanhan amfiteatterin, Teatro Marcello, rauniot ja tajusin taas, että Roomassa on todella vanhoja juttuja kaikkialla. Täällä Lantessa, Vatikaanissa ja keskustassa liikkuessa näkee enemmän barokkia ja renessanssia, mutta kun tarkemmin katselee ympärilleen, huomaa että Roomassa on kaikki historian aikakaudet kerrostuneina. Raunioita siellä, keskiaikainen kirkko barokkipalatsin vieressä ja renessanssipiazza täällä. Kaikki tämä sulassa sovussa. Teatteri ei kuitenkaan ollut syyni suunnata jokea kohti, vaan juutalainen synagoga, joka sen rannalla sijaitsee. Roomassa on oikeastaan aina ollut juutalaisia, joten oli vain ihan luonnollista mennä tutustumaan myös synagoggan lukuisten kirkkojen ohella. Synagogan yhteydessä oli pieni juutalaisen yhteisön historiasta täällä Roomassa kertonut näyttely ja pääsymaksun (4€ opiskelijoille - ekan kerran jouduin täällä opiskelijakorttia näyttämään) hintaan sisältyi pakollinen opastus. Se oli englanniksi - italia olisi ollut parempi - ja todella antoisa ja mielenkiintoinen. Rooman juutalaisten historia on pitkä ja yhteisön juuret voidaan ulottaa 70 JKr., jolloin roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin ja juutalaiset pakenivat sieltä Roomaan mukanaan temppelin arvokkaita esineitä. Vieläkin täällä kuulemma liikkuu tarinoita, että temppelin menora (=kahdeksanjalkainen kynttilä) olisi kätketty jonnekin Roomassa. Lisää juutalaisia Rooma vastaanotti 1492, kun Espanja karktti omansa pois alueeltaan. Tuolloin myös Sisiliasta, joka kuului Espanjan kruunulle silloin, pakeni juutalaisia Roomaan. Myöhemmin heitä on tullut mm. Libyasta 1960-luvulla lisää. Nykyisin yhteisö on noin 15000 jäsenen suuruinen, mutta aiemmin se on ollut paljon isompi. Holokausti vei mukanaan tuhansia Rooman juutalaisia, mikä on valitettavasti tapahtunut muuallakin Euroopassa. Ghettoa täällä ei enää ole edes historiallisesti jäljellä, sillä se tuhottiin 1870-luvulla, kun nykyinen Italian valtio syntyi. Sitä ennen juutalaiset oli pakotettu elämään täällä ghetossa vuodesta 1555 lähtien ja heitä oli sorrettu kovin ottein. Ghetto sijaitsi kirjaimellisesti Tiberin reunalla ja oli ahdas, likainen ja epämukava paikka elää. Juutalaiset oli kuitenkin suljettu sen muurien sisään 300 vuodeksi ennen kuin vapautus koitti, kun Roomasta tuli uuden Italian pääkaupunki ja se lakkasi olemasta osa kirkkovaltiota (nykyisin vain siis Vatikaani jäljellä vanhasta kirrkovaltiosta, joka siis oli paavin hallitsemia maa-alueita ympäri Italia ja Eurooppaa). Ghetto siis tuhottiin 1800-luvun lopussa epäpuhtauksien ja lian takia, mutta juutalaiset jäivät samalle asueelle asumaan uusiin parempiin taloihin. Tuolloin tuhottiin myös yhteisön viisi synagogaa, jotka 1900-luvun alussa yhdistettiin saman katon alle, kun suuri synagoga (se, jossa vierailin) valmistui. Jokaisesta synagogasta otettiin kuitenkin yhteiseen jotain mukaan, joten historia on siellä esillä onneksi koko kirjossaan. Synagoga on upea. Korkeat ja koristeelliset holvit (tähtiä katossa ja sateenkaarin värit raamatullisina symboleina, Nooan ja Jumalan liitto = sateenkaari, tähdet = Abrahamin lapset) , suuret ja avarat tilat, komea lukupulpetti ja erilliset osastot ortodoksijuutalaiseen tapaan miehille ja naisille. Synagoga pääsi helposti upeudessa samaan kastiin hienoimpien kirkkojen kanssa täällä. Nykyisen suuren synagogan lisäksi Roomassa on 13 muuta synagogaa eri puolilla kaupunkia. Rooman juutalaisyhteisö on ortodoksijuutalainen eli noudattaa konservatiivisesti vanhoja perinteitä. Kosher-liikkeitä on eri puolilla kaupunkia, sillä nykyisin juutalaiset eivät asu enää synagogan välittömässä läheisyydessä, koska asuntojen hinnat ovat niin kalliit keskustassa. Oppaamme totesikin sen olevan ironista, että aiemmin juutalaiset pakotettiin elämään Rooman keskustassa ghetossa ja nyt heillä ei ole enää varaa elää alueella. Opas oli muutenkin oikein hyvä ja juutalainen itsekin. Ryhmässä oli myös amerikkalaisia suurin osa ja he olivat ilmeisesti juutalaisia, sillä he valittelivat, kun eivät ole löytäneet kosher-ruokaa oikein mistään täällä Roomassa, vaan ovat nähneet nälkää. Amerikassahan on todella paljon juutalaisia ja siellä kosher ilmeisestikin osa arkea, mutta täällä sitä ei kyllä pahemmin näy, koska juutalaiset ovat selkeässä vähemmistöroolissa kirkkojen ja kristinuskon dominoimassa kaupungissa - ja maassa. Muutenkaan täällä ei näy kauheasti muiden uskontojen kuin kristittyjen edustajia - joita sitten näkyy kaikkialla - kun tarkemmin asiaa ajattelee.

Synagogalta matka jatkui Tiberin saarelle. Se on siis pieni saari keskellä Tiberiä ja sinne johtaa silta kummaltakin rannalta. Kuljin saaren poikki kohti Trasteverea pysähtyen matkan varrella ainakin neljässä kirkossa. :) Sant'Agathan kirkossa näin kiinnostavan haudan. Se oli omistettu jonkin sääntökunnan tertiaanille (fransiskaanit tai dominikaanit?) eli hurskaalle maallikkojäsenelle (kristitty, joka sitoutuu sääntökunnan periatteisiin, mutta ei anna luostarilupauksia, vaan elää uskoaan arjessa todeksi) ja vahanukke (toivon, että haudoissa lasiarkuissa näytteillä olevat ihmiset ovat nukkeja eivätkä balsamoituja ruumiita) oli pelottavan aidon näköinen. Kirkosta suuntaisin kulkuni Trasteveren läpi kohti Gianicoloa ja ruokaa. Trasteveressa oli ilmeisesti jotkin katujuhlat käynnissä, sillä ihmisiä oli kaikkialla, musiikki soi ja tunnelma oli riehakas. Juuri, kun luulin oppineeni kaiken Roomasta, se jaksaa yllättää. Grazie a Dio! ;) Oli ihanaa kävellä pitkin vanhoja kapeita kuijia lämpimässä illassa, kuunnella musiikkia ja ajatella, että tässä sitä ollaan, keskellä kesää ja elämäniloa. Voiko ihminen enempää pyytää? Jos ei olisi ollut niin hirveä nälkä ja kotona tiedossa ruokaa, olisin jäänyt juhlahumuun. Nälkä kuitenkin vei voiton ja illalla leivoin itselleni vielä sämpylöitä - tai pikemminkin vehnäpullaa, koska muista kuin vehnäjauhoista ei ollut kaupassa tarjontaa :(. Ilta siis päättyi onnistuneesti hauskan ja kiinnostavan päivän kunniaksi. Huomenna jälleen un'avventura nuovo, joten pysykää kanavalla. :D Ciao amori!

Un po' di scrivere, un po' di camminare e un po' di sorprendere

Tänään oli työpäivä, vaikka aloitinkin gradun kirjoittamisen aika pehmeästi eli kirjoitin aamupäivällä vain muutaman tunnin. Menin alas kellariin kirjastoon kirjoittelemaan täällä Lantessa, koska siellä on rauhallisinta. Oli ihan mukava käydä työhön käsiksi jälleen pitkästä aikaa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan edennyt ihan sitä tahtia kuin olin toivonut, sillä se on aika hidasta. Minulla on muistiinpanot täällä mukana ja periaatteessahan gradun kirjoittaminen on muistiinpanojen kirjoittamista puhtaaksi. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä koko ajan täytyy miettiä kirjoitusjärjestystä, lähdeviitteitä ja sanamuotoja, joita käyttää. Niinpä vajaan kahden tunnin aikana sain vain pari sivua tekstiä aikaiseksi keskiajan kaupungistumisesta. Huomenna kirjoittaminen jatkuu samasta aiheesta. Täytyy varmaan miettiä kirjoitttamisaikataulu kokonaan uusiksi, kun homma ei etenekään ihan sitä tahtia kuin olin optimistisesti ajatellut. Toisaalta minulla on täällä hyvää aikaa vielä työskennellä, joten no panic. Hitaasti hyvä tulee ja on hyvä edetä pienin askelin kirjoittamisen suhteen, jottei tekstistä tule ihan puppua ja syksyllä täydy ihan mielettömiä korjauksia siihen tehdä.

Pidän itse kirjoitusprosessista, mutta se on aika työlästä, koska koko ajan pitää miettiä mitä kirjoittaa ja miten. Gradu on taidonnäyte akateemisesta osaamisestani, joten haluan panostaa siihen enemmän kuin vain tavalliseen esseeseen tai muuhun vastaavaan. Ongelmani graduntekijänä ja kirjoittajana on kuitenkin lyhytjänteisyys eli en jaksa kovin pitkään keskittyä itse kirjoittamiseen. Muutama tunti päivässä on minulle maksimi, joten syksyllä täytyy tosissaan tehdä töitä, jotta työni on lokakuun loppuun mennessä valmis. No, katsotaan kuinka käy. Ainakaan vielä ei ole stressiä tai paniikkia, vaikka gradu koko ajan ajatuksissani kummitteleekin. Ehkä tänään oli vain hidas päivä ja huomenna graduinspiraatio iskee oikein kunnolla ja runosuoni pulppuaa. Pitisiköhän mennä kirkkoon pyytämään siunausta työskentelylleni, sillä en usko taivaallisesta avusta olevan kirjoitusprosessissa haittakaan. :) Täytyy katsoa, mitkä ovat fiilikset jatkossa ja toimia sitten niiden mukaan.

Kaikeksi onneksi keväisestä gradumasennuksesta ja ahdistuksesta on selvitty ja työ etenee. Tästä kiitos kuuluu kokonaan maailman parhaalle graduohjaajalle Maijulle, joka pian saa tekstiäni luettavakseen. Luotan hänen arvostelukykyynsä ja ohjaustaitoihinsa täysin, joten ainakaan en ole graduni kanssa yksin, mikä on valtava helpotus. Lisäksi vertaistuki auttaa, sillä tiedän muidenkin kirjoittajien välillä kokevan samoja tuntemuksia kuin minä. Gradu on prosessi ja osa elämääni opiskelijana, joten se on vain kohdattava rohkeasti. Nyt sain gradun kuulostamaan joltain vaaralliselta viholliselta. Se ei ole sitä, vaan pikemminkin välillä vähän hankala matkakumppani, joka vaatii jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa. Sitä ei voi jättää yksin kovin pitkäksi aikaa tai muuten ystävyys katkeaa. Välillä riitelemme kovasti, mutta onneksi suhde on nyt hyvällä mallilla. Luulen, että graduni tykkää olla täällä Romassa, jossa se saa uutta voimaa ja inspiraatiota. Toistaiseksi gradu on käyttäytynyt täällä siis ihan hyvin eikä ole ollut vaivaksi matkalla. Toivottavasti tällainen käytös jatkuu, eikä matkapahoinvointi iske... Huomenna jatkamme yhteistä matkaamme gradun kanssa taas ja silloin lisää siitä.

Kirjoittamisen lisäksi kolusin tänään kirjakauppoja kaupungilla ja kävin muutamassa kirkossa. Kirjoja ei kaupoista tarttunut mukaan (ihme ja kumma!), mutta sen sijaaan kaksi DVD:tä oopperaa lähtee mukanani Suomeen. Olisin halunnut mennä täällä Roomassa oopperaan, mutta liput ovat hurjan hintaisia - katsotaan, jos vielä sorrun. Nyt minulla on kuitenkin Verdin La Traviata ja Puccinin Tosca DVD:llä, joten saan katsella oopperaa kotona sydämeni kyllyydestä. Tosca on vielä siitä mukava, että sen tapahtumat sijoittuvat tänne Roomaan ja se on kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla täällä. Pääsen siis Suomessa fiilistelemään Roman kauneutta ja kuuntelemaan ihanaa italian kieltä laulettuna. :) (Oletteko muuten huomanneet, että kirjoitan Roman koko ajan eri tavoin joko Rooma tai Roma. Se johtuu siitä, että italiaksi se kirjoitetan vain yhdellä o-kirjaimella ja yritän viljellä tätä paikallista muotoa, mutta välillä suomen kielen tupla-o livahtaa käyttöön. Pointin kuitenkin tajuavat varmasti kaikki eli samasta kaupungista on koko ajan kysymys oli o:ta yksi tai useita. :D)

Tosiaan siis päivän seuraavaan aiheeseen eli kirkkoihin. Vuorossa oli tänään kaksi - tai oikeastaan kolme, mutta kävelin vahingossa sen ohi - kaunista ja hyvin erilaista kirkkoa. Ensimmäinen oli Santa Maria degli Angeli e Altri Santi -kirkko Repubblican aukiolla. (Minulla on jostain syystä aina suuria vaikeuksia kirjoittaa repubblica oikein, p ja b menevät aina kummasti sekaisin. Valikoiva lukihäiriö ilmeiseti tai jotakin... :D) Kirkko oli oikein kaunis - niinhän ne kaikki yleensä täällä - ja sen ulko- ja sisätilat olivat hurjassa vastakohdassa. Sisältä kirkko oli hyvin barokkityylinen korkeine holveineen ja koristeellisine maalauksineen, mutta ulkoa päin se näytti hyvin vanhalta basilikalta. Joka tapauksessa vaikuttava kirkko ja siellä näin maailman kauneimman kastemaljan tai vesiastian. Täällä siis on jokaisen kirkon oven läheisyydessä malja, jossa on siunattua vettä, jolla tehdään ristinmerkki, kun astutaan sisälle kirkkoon ja poistutaan sieltä. Tämä on siis katolilainen tapa muille kuin teologeille tiedoksi ja olen itsekin tapaa kaikissa kirkoissa noudattanut. Muutenkin pysähdyn ja polvistun kirkoissa usein hetkeksi hiljentymään jonnekin sivualttarille. Mutta takaisin siunattuun veteen, joka siis oli kauniissa astiassa. Kyseinen vesimalja oli kauniin enkelipatsaan käsissä (laitan siitä kuvan tänne myöhemmin), minkä vuoksi kokonaisuus oli niin ihana. Santa Mariasta siirryin toiseen Mariaan, nimittäin Santa Maria Maggioreen, joka sijaitseen Terminin asemalta hiukan etelään. Tämä kirkko on jännittävä sekoitus eri aikakausia, sillä se on rakennettu alunperin 300-400-luvuilla jKr. ja siihen on pikkuhiljaa lisätty uusia osia, jolloin kokonaisuus on mielenkiintoinen sekoitus hyvin vanhaa ja vähän uudempaa. Niinpä kirkossa on nähtävillä myöhäisantiikin mosaiikkeja, renessanssin taidetta ja barokin huikentelevaisia veistoksia. Pääalttari on kuin Pietarinkirkon alttari, mutta pienemmässä koossa toteutettuna ja sen alla ei ole Pietarin hauta, vaan paavi Pius IX:n valtava ja pelottavan aidon oloinen patsas. Kirkon paras juttu minusta oli kuitenkin siellä ollut Madonna-patsas, joka on kaunein koskaan näkemäni. (kuva tulee myöhemmin) Patsaassa, jossa Maria ja Kristus siunaavat ja tervehtivät katselijaa on jotain tavottaman kaunista, herkkää ja koskettavaa. Lisäksi patsas on hyvin realistinen ja puhutteli minua todella voimakkaasti. Täällä ollessani olen nähnyt lukemattomia Maria-patsaita ja Madonnan kuvia, mutta tuo kyseinen patsas on niistä kiistatta paras ja hienoin. Ehkä minulla on joku Madonna-fiksaatio, sillä iltalenkilläni pysähdyin kuvaamaan jälleen yhtä Madonnan alttaria...

Kirkottelun jälkeen siirrryin kaupungille kävelemään. Minun piti tavata ystäväni Riikka, mutta aikataulumme eivät menneet yksiin, joten sovimme muistelusessiosta sitten syksyllä Suomessa. Voidaan sitten korkata punaviiniä ja huokailla nostalgisesti Roman kauneudelle, eikös juu Riikka? ;) Kaupngilla hetken pyörittyäni siirryin kaupan kautta kotiin lounastamaan. Vuorossa oli jälleen pastaa ja jätskiä, johon minulla tuntuu olevan kehitymässä addiktio. Italialainen jäätelö vain on yksinkertaisesti mielettömän hyvää. Sitä ei tehdä edes kermaan, vaan maitoon, mutta silti se vain on uskomattoman taivaallisen makuista. Alan kallistua mauissa yksinkertaisin vaniljan puoleen, sillä ainakin se vaniljajätski, joten olen reilulla kahdella eurolla puoli litraa kaupasta ostanut on todella koukuttavaa kamaa. Vapise Ben&Jerry's (edellinen suosikkini), sillä italialainen jäätelö rokkaa. :)

Lounastauon jälkeen suuntaisin iltalenkille lähiseudulle puoli kahdeksan aikoihin illalla. Minulla oli kartta mukanani ja reitti katsottuna valmiiksi, mutta jostakin kumman syystä eksyin jälleen kartalta, sillä se loppui kesken. (Ehkä minulla vain on huono kartta, sillä suunnistustaidoissanihan ei ole mitään vikaa. :D) Syy eksymiseen oli, että löysin mielettömän ihanan puiston aika lähelt Gianicoloa. Puisto - nimeä en tiedä - on paikallinen versio Hyde Parkista ja oli jollain tapaa hyvin italialainen. Rehevää kasvillisuutta ja luonnontilassa olevia puita kaikkialla, epäsymmetriset hiekkapolut ja ajoittaisia suihkulähteitä, huvimajoja ja antiikin tyylisiä pylväitä ja patsaita. Puistoa ympäröi muuri, joten kartalta tiputtuani olin hiukan huolestunut siitä, pääsenkö puistosta koskaan pois, sillä muurissa ei tuntunut aukkoja olevan. Lopulta sopiva kolo löytyi ja päädyin ison autotien varrelle, mitä lähdin ihan sokkona kävelemään luottaen vain vaistooni ja toiveeseen, että kävelin oikealla tiellä ja oikeaan suuntaan. Tietä ympäröivät muurit molemmilta puolilta, joten illan pimetessä lievä paniikki oli jo iskeä. Siinä minä kävelin ilman rahaa tai mitään muutakaan (vain kamera, kännykkä, avaimet ja vesipullo mukana) ihmeellistä pitkin suurta valtatietä, josta ei pääsyyt kääntymään mihinkään. Työnsin kuitenkin paniikin mielestäni ja loogisena olentona järkeilin, että tien on pakko johtaa jonnekin, joten päätin vain kulkea sen loppuun saakka. Onni, suunnistustaitoni ja siunaus olivat puolellani, sillä olin kuin olinkin kävellyt ihan oikeaa tietä ja päädyin onnellisesti takaisin Gianicololle ja kotiin. Aikaa pikku lenkkiini kului tunti ja vielä tälläkään hetkellä en tiedä, missä kaikkialla olen puistossa harhaillut. Kaunis puisto se oli joka tapauksessa ja täynnä iltalenkkeilijöitä, joista varmasti 90% hölkkäsi. Tämä oli minulle jotenkin yllättävä havainto, sillä jotenkaan en ole yhdistänyt urheilua tai kuntoilua italialaiseen kulttuuriin. Kaduilla näkee vain rauhassa käveleviä ja jätskiä syöviä ihmisiä tai sitten heillä on kaksi (polkupyörä, vespa) tai useampi (auto) pyörää allaan. Hölkkääjiä oli kuitenkin illansuussa - viileämpi sää silloin - puisto täynnä ja kova kunto heillä tuntui olevan ja iPodit korvilla. Puisto oli muutenkin hyvin viihtyisä ja viehkeä vehreine nurmikoineen ja suurine puineen. Hyde Park - kuten jo aiemmin mainitsin - tuli väistämttä mieleeni ja tuntui mukavalta löytää keskeltä kaupungin vilinää tuollainen vihreä ja rauhallinen keidas. Siitä huomasin, kuinka paljon olen luontoa ja luonnonmaisemia - olkoonkin, että puisto on ihmisen muokkaamaa maastoa - kaivannut. Kävely oli siis virkistävä seikkailu ja ainakaan en törmännyt puistossa tai muualla kävellessäni turisteihin, vaan paikallisiin asukkaisiin, mikä oli todella loistavaa. Olen nimittäin kaikkien turistien keskellä välillä kaivannut enemmän paikallisia ja paikallista roomalaista kulttuuria, joita näköjään löytyy, kun rohkeasti poistuu turistialueilta ja lähtee asuinalueille seikkailemaan. Ehkäpä löydän vielä todellisen roomalaisten Roman reissuni aikana, kun alkuun olen kerta nyt päässyt. :)

Että tällainen päivä tänään. Huomenna taas uusi sellainen ja vuorossa kirjoittamista & museo, sillä aion mennä Campidogliolle taidetta töllistelemään. Roman kommellukseni jatkuvat siis tuttuun tapaan, joten saatte naurun aihetta silloin lisää. Kommentoikaa muuten ihmeessä tänne tai Facebookiin mun sepustuksia. Tiedän, että ainakin joku blogiani lukee, mutta olisi hauska tietä, kuinka moni ja onko kaikki mitä raapustelen ollenkaan kiinnostavaa muista ihmisitä. Itsestäni on ainakin hauska kirjoittaa ja onpahan sitten muisteltavaa, kun joskus tekstejä vuosien kuluttua itse luen. Nyt uni kutsuu. Buoni sogni! :)

Il giorno in casa

Vastoin aamuisia lupauksiani kirjoittelen viimeisimpiä kuulumisia jo nyt. Syynä on sekä inspiraatio, että huono muisti. Pelkään nimittäin unohtavani kirjoittaa sen mitä haluan, jos en tee sitä nyt heti. :)

Otsikon mukaisesti tänään oli kotipäivä eli vain notkuin Villa Lantessa nautiskelemassa sunnuntaipäivän levollisuudesta. Talo oli hiljainen koko päivän ja melkein tuntuu kuin oikeasti asuisin täällä yksin - kummituksia ja talonmiestä perheineen lukuunottamatta :). Nautin vain päivästä lukemalla edelleen roskaromaaniani ja syömällä hyvän brunssin ulkona terassilla auringon paistaessa. Lisäksi pesin reissuni jäljiltä koneellisen hyväntoksuista - marsiligia-saippua on jumalaisen tuoksuista ja aion ostaa sitä kotiin - pyykkiä, joka sitten kuivui auringossa ulkona terassilla. Lämpötila on tosin muutamana viime päivänä ollut tavallista viileämpi, ehkä vain 27-28 astetta. Eilen minua itseasiassa paleli täällä ensimmäisen kerran, sillä Chiusin juna-asemalla tuuli viileästi Roman junaa odotellessani. Ensi viikoksi on kuitenkin luvassa lämpöä ihan riittämiin, sillä mittarin pitäisi kohota keskiviikkoon mennessä jopa 37 asteeseen. Kerron sitten, miltä helle tuntui. :)

Kotona lojumisen lisäksi tein tänään kunnon iltapäiväkävelyn pitkin kaupunkia. Aikaa vierähti puolitoista tuntia ja kilometrejä kertyi varmaan ainakin kuusi. Reitti kulki Gianicololta Vatikaanin kautta Augustinuksen mausoleumin luokse ja sieltä Piazza Navonalle, josta suuntasin takaisin kotiin. Olo on edelleenkin ihan outo ja epätodellinen välillä täällä ja kävellessäni ihmispaljoudessa ja autioilla sivukaduilla saatoin vain pohtia, että olenko oikeasti iltakävelyllä täällä Romassa. Ajatelkaa nyt, iltalenkkireittini kulki Pietarinkirkon ja Pietarinaukion ohi! Jotenkin hullulta se tuntui, mutta näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään. Oli mukava kädellä leudossa illassa - en hionnutkaan juuri lainkaan leppeässä tuulessa ja noin 25 lämpöasteessa - ja vain katsella ihmisiä ja kaunista kaupunkia. Kokemus oli oikein rentouttava, sillä en raahannut kauheaa kasaa tavaroita tällä kertaa mukanani, vaan olin varustautunut vain kameralla, kännykällä ja vesipullolla. Edelleenkin huvittavaa oli, että vaaleaa tukkaa katsottiin (koskahan ne lopettavat?) ja varmaan ihmeteltiin myös ripeää kävelyäni, sillä roomalaisessa sunnuntaiperinteessä kävellään leppoisasti koko perheen voimin, eikä suinkaan paahdeta kauhea kyytiä kadulla yksin ja tukka hulmuten. Taisin siis olla vieraan kulttuurin erikoinen tuulahdus roomalaisessa illassa, vaikka taitaakin olla aika itsekeskeistä ja egotistista sanoa noin. :)

Kotiin päästyäni söin hyvän pastaillallisen ja jäätelöä (nannaa) jälkkäriksi. Sitten rupesinkin muistelemaan, mistä minun piti aikaisemmin jo kirjoittaa ja tässä sitä nyt ollaan. Aiheena on italialaiset ja heidän kiehtova kulttuurinsa. Aika monesta jutusta olen jo kirjoittanut, mutta nyt palaan niistä muutamaan ja lisäksi jaarittelen parista uudesta aiheesta. Ensinnäkin italialaisten käytöstavoista, jotka ovat oikein hyvissä kantimissa. Kohteliaisuus on täällä kunniassaan ja huomaavaisuutta harjoitetaan suomalaisesta näkökulmasta katsottuna yllättävissäkin (vaikka niiden ei pitäisikiään olla yllättäviä) tilanteissa. Esimerkiksi eilen juna-asemalla vieressäni istunut nainen kysyi ulkona kohteliati häiritseekö minua, jos hän polttaa savukkeen istuessaan vieressäni. Koska tällaista tapahtuu Suomessa, häh? Ei ainakaan minun kohdallani kenenkään ventovieraan toimesta. Lisäksi junassa istuttiin pienissä loosheissa, joista lähtiessä oli kohteliasta hyvästellä kaikki vieressä istuvat. Niinpä myös eräs junasta lähtenyt vanhempi herra vieressäni sanoi ciaot kanssamatkustajilleen jäädessän pois junasta. Mielestäni oikein kaunis tapa. Muutenkin olen huomannut, että kohteliaisuuteen vastataan täällä kohteliaisuudella, sillä jos itse viljelee sitä, saa sitä takaisin kanssaihmisiltä. Kristilliset opit kunniassa, sillä "kaikki mitä tahdotte heidän tekevän teille, tehkää te heille" ja niin edelleen. :) Toisekseen aiheeseen tupakka. Sitä täällä poltetaan yllättävän vähän tai sitten se tehdään jossakin poissa katseilta ja hyvin salamyhkäisesti, niin etten huomaa. Ravintoloissa, kahviloissa, junissa ja muissa sisätiloissa tupakointi on kokonaan kielletty ja kaduillakin näkee vähän tupakka kädessä kulkevia italialaisia. Myöskään tumppeja ei loju kaikkialla kadulla, joten ehkä italialaiset sitten polttavat vhemmän kuin luulin, sillä mielikuvissani he tupakoivat kuin korsteenit.

Tässäpä huomioni tällä kertaa. :) Huomenna jatkuu ja silloin toivottavasti pääsen jakamaan ajatuksiani myös gradustani, jonka parissa aion aamulla ahkeroida. Mutta nyt: Buona notte a tutti! <3

L'avventura in Umbria e Toscana

Nyt taas pääsin koneen ääreen pitkästä aikaa kuulumisia kirjoittelemaan. Syy hiljaiseloon oli kolmen päivän reissuni Roman ulkopuolelle Assisiin ja Sienaan. Nyt olen onnellisesti palannut ja voin jakaa kaikki mahtavat seikkailuni ja kokemukseni teidän ihanien ihmisten kanssa. :) Ja kuten kaikki hyvät tarinat tämäkin alkaa, että "Olipa kerran..."

...Kaunis keskiviikkopäivä Romassa, jolloin hyppäsin paikallisjunaan Terminin asemalta ja matka kohti Assisia saattoi alkaa. Syy, miksi halusin jättää iki-ihanan Roman taakseni muutamaksi päiväksi oli Franciscus, joka siis oli Assisista kotoisin ja eli siellä suurimman osan elämästään. Assisi on siis Franciscuksen ja häntä fanittavien keskuspaikka, joten siksi minäkin siis matkustin sinne. Matkaa Romasta Assisiin, joka siis sijaitsee Umbrian alueella, on 180 km Romasta koilliseen, joten kovin kaukana en käynyt. Tarpeeksi kukana kuitenkin, sillä ihan erilainen paikka Assisi oli kuin Roma. Eron huomasi heti, kun juna eteni pois kaupunkialueelta kohti vehreää ja kumpuilevaa Keski-Italian maaseutua, joka on todella kaunis. Vehreitä peltoja, laitumia kukkuloilla, jyhkeitä vuoria ja kirkkaita auringonkukkapeltoja, pieniä kaupunkeja, sypressipuita, satunnaisia lehmiä, lampaita ja hevosia... Noita kaikkia kohtasin junamatkallani Assisiin paikallisjunalla, jolla matkustaminen kesti tasan kaksi tuntia. Juna oli positiivinen yllätys, sillä se oli melko hyvin aikataulussa, todella mukava ja siisti sekä ilmastoitu ja kaiken ihanuuden lisäksi vielä äärimmäisen halpa, sillä matka maksoi minulle 10€. Italiassa ei tunneta opiskelija-alennuksia junissa, mutta noilla hinnoilla en ollenkaan valita moisesta.

Perillä Assissa kuumuus iski vasten kasvoja heti mukavan viileästä junasta ulos astuessa. Minulla ei ollut Assisin karttaa, joten yritin ostaa sellaisen juna-aseman lehtikioskista. Sellaista ei kuitenkaan ollut, joten päätin selvitä hostellilleni muilla keinoin. Onneksi aseman ulkopuolella oli suuri kartta Assisista, josta bongasin oikean kadun ja jalkapatikkamatka hostellille saattoi alkaa. Kävelin kumuudessa autotien (täällä ei jalankulkijoita oikein hyvin huomioida, sillä jalkakäytävät ovat kapeita tai niitä ei ole ja autot ajavat oikeasti ja kirjaimellisesti ihan kaikkialla) vierustaa vajaa kolme kilometriä ennen kuin hostelli tuli vastaani. Se aukesi juuri, kun pääsin sen pihaan klo 16 iltapäivällä. Olin varannut huoneeni Suomessa jo etukäteen, joten sen saaminen sujui ongelmitta ja hintaa kahdelle yölle tuli 32€. Ei paha, sillä hostelli oli oikein kodikas, mukava, siisti ja kansainvälinen. Ainoa miinus tulee pyyhkeistä, jotka täytyi vuokrata erikseen ja ylihintaisesta päivällisestä, jonka söin hostellissa ensimmäisenä iltanani. Muuten paikka oli oikein kaunis ja ihana vehreän maaseudun ja Assisin vanhan kaupungin välissä. Minulle hostellin ehdoton viehätys piili sen kansainvälisessä asiakaskunnassa. Jaoin huoneeni nimittäin kahden todella mukavan lontoolaistytön kanssa (Thanks Poppy & Ellen, I had fun!), jotka lähtivät samana päivänä pois kuin minä. He olivat reppumatkailemassa ja olivat tulossa Saksasta Berliinistä, jonne olivat päätyneet Prahan ja Amsterdamin kautta. Seuraava kohde heillä on Roma (jossa ovat juuri nyt jonkun Poppyn isoäidin italialaisen tutun luona) ja sitten Kreikka, josta he lentävät elokuussa takaisin Lontooseen. Tyttöjen lisäksi huoneessamme oli Muriel Skotlannista Glasgow'n läheltä. Hän oli kiertelemässä vain Italiassa ja oli Assisissa viisi päivää kierrellen junalla lähiseudulla katselemassa Umbriaa ja Toscanaa. Ensimmäisenä yönäni huoneessamme oli myös kaksi korealaista tyttöä, jotka eivät kuitenkaan puhunet juuri lainkaan englantia, joten heihin tutustuminen oli vähän hankalaa yhteisen kielen puuttuessa. Samoin oli laita seuraavaksi yöksi tulleen ujon ranskalaistytön kohdalla, sillä vaikka osan ranskaa, hän ei ollut kovin puhelias. Toisena yönä korealaisten tilalle tuli oikein mukava ja mielenkiintoinen australialainen vanhempi nainen. Hän oli syntyjän italialainen, mutta asunut Australiassa (Brisbanessa :D) jo monta vuotta. Hänellä oli mitä mielenkiintoisin elämäntarina, sillä hän oli kasvanut Eritreassa Afrikan itrannikolla (silloin, kun se vielä 1960-luvulla oli Italian siirtomaa), muuttanut kouluikäisenä viideksi vuodeksi Romaan, josta sitten lähtenyt perheensä kanssa Australiaan, jossa oli siis elänyt koko elämänsä sen jälkeen. Nyt hän oli viettänyt vuoden Italiassa Milanon lähellä, jossa hänen poikansa asuu. Hänen tyttärensä puolestaan on naimisissa australialaisen miehen kanssa, mutta he asuvat tällä hetkellä Vietnamissa Hanoissa, jota kautta hän on palaamassa elokuun alussa kotiin. Sain selville näin paljon hänen elämästään, sillä toisena iltana hän, minä, Poppy ja Ellen ja myöhemmin myös Muriel istuimme hostellin pihalla pimenevässä Italian illassa nauttien viinistä (tytöt tarjosivat) ja jutellen kaikesta mahdollisesta. Kerroin heille Suomesta ja se kiinnosti heitä kovin, etenkin suomen oudonkuuloinen kieli herätti mielenkiintoa. Poppy tykkää lisäksi kovasti muumeista, joten Muumimaailma kiinnosti häntä. Hänen koko perheensä on kuulemma friikahtanut muumeihin. :) Sain heiltä kehuja hyvistä englannintaidoistani, ääntäminen ja loistava sanavarasto, ja egoni pullistui moninkertaiseksi. Egon vuoksi kirjoitan heidän kehunsa myös tänne. :) Kielitaito pääsi hostellissa muutenkin hyvään käyttöön, sillä ensimmäisenä iltanani juttelin päivällispöydässäni istuvien kanadalaisten herrojen kanssa ranskaksi. He olivat tulleet Italiaan ja Eurooppaan kuukauden kestävälle pyhiinvaellukselle ja keskustelunaiheet vaihtelivat teologiasta maantieteeseen. Puhuimme jopa Suomen historiasta, jota minä surkella ranskan kielelläni koetin heille selittää. Hauskaa oli. :) Ranskasta minun pitikin sitten vaihtaa kieli melkein lennosta ruotsiksi, sillä hostellissa asui suomenruotsalainen Tammisaaresta kotoisin oleva perhe (isä ruotsalainen, äiti suomenruotsalainen ja kaksi lasta), jotka viettivät kaksi viikkoa Italiassa kierrellen sitä ympäriämpäri. Hekin olivat liikkeellä junalla ja olivat tulossa Romasta. Vaihdoimme siis kokemuksiamme ruotsiksi ja juttelimme niitä näitä. Toisena aamuna aamiaisella tapasin myös brittiläis-italialaisen pojan, joka tiesi Suomen ja Tampereen, joten meillä oli paljon juteltavaa. En muista, minne hän oli Assisista matkalla, mutta hän soitti ruokasalin pianoa todella hyvin ja viihdytti meitä musiikillaan, joka kaikui ympäri hostellia. Viimeisenä aamuna aamiaisella (aamiainen kuului onneksi yöpymisen hintaan) hypin kielestä toiseen, sillä keskustelin ihmisten kanssa italiaksi, englanniksi ja ruotsiksi. Ainakin oli kosmopoliittimeininki ja tunsin itseni aivan oikeaksi maailmanmatkaajaksi. :) Hostelli oli siis suosittu, sillä se houkutti kaikenlaisia matkaajia puoleensa kodikkaalla tunnelmallaan, viihtyisällä pihallaan, halvoilla hinnoillaan ja Assisin ainoana vanhan kaupungin lähellä sijaitsevana hostellina. Paikalla oli vilkasta, sillä siellä oli ruotsalainen rippikouluryhmä (400km Tukholmasta pohjoiseen oleva joku paikkakunta, josta olivat tulleet) ja joukko italialaisia, ranskalaisia ja muita turisteja. Meininki oli eloisa ja kodikas, mistä pidin kovasti. Asiaa auttoi myös muutaman viikon ikäinen söpö kissanpentu nimeltään Nuvoletto, joka temmelsi iltaisin pitkin pihaa leikkimässä. Oikein hauska kokemus oli siis asuminen Assisissa ja uusia ystäviä sain samalla. Ei mikään turha reissu siis. :)

Sitten päästäänkin itse asiaan eli Assisin kaupunkiin, joka on pieni ja jakautuu selkeästi uuteen ja vanhaan osaan. Uusi osa on alhaalla laaksossa juna-aseman lähellä ja vanha osa on siis todella vanha (silloin, kun kaupunki on roomalaisaikana perustettu) ja sijaitsee jyrkällä vuoren rinteellä. Assisi onkin jatkuvaa nousua ja laskua kapeine pikkukatuineen, sokkeloisine kujineen ja keskiaikaisine rakennuksineen. Kaupunki on todella söpö ja todella pieni, pienempi kuin luulinkaan. Sitä hallitsi keskiaikaisuus, sillä se on säilynyt rakennuksissa, kirkkissa ja vanhaa kaupunkia ympäröivässä muurissa. Kaupunki on labyrinttimainen katujen verkosto jyrkkien laskujen ja nousujen kera. Jos sitä pitäisi jotenkin kuvailla niin sanoisin, että Assisi on unelias pikkukaupunki keskellä kuvankaunista Umbrian maaseutua ja vanhasta kaupungista on upeaakin upeammat näkymät alhaalla levittäytyvään laaksoon, jota oliivilehdot ja viiniviljelmät sypressipuiden kera värittävät. (ehkä minun pitäisi ryhtyä mainosalalle, kun noin kovasti Assisia mainostan :D.) Kapungin pääelinkeino on selkeästi turismi, sillä heitä ja heille suunnattuja palveluja (kauppoja, ravintoloita, kahviloita) oli kaikkialla ja kaupunkia hallitsi sen tunnetuin hahmo Franciscus. Häntä näki joka paikassa, postikorteissa, tauluissa, rukousnauhoissa, kynttilöissä, patsaissa, kirjoissa, koruissa... En voinut olla ajattelematta, että mitä hän itsesi sanoisi tällaisesta kuuluisuudesta ja hänen maineensa ja elämäntyönsä kaupallistamisesta. Sillä bisnestähän matkamuistot ja turismi toki on. Tulin tästä kaikesta hiukan surulliseksi, mutta toisaalta olisi tekopyhää tuomita Assisin matkailu kerta itsekin sorruin siihen ja matkamuistoihinkin kulutin ihan kivan summan rahaa. Assisin turistimeininkiä katsellessani mieleeni tuli kuitenkin uusi (?) turismin muoto: uskonnollinen turismi, sillä uskonto oli nähtävissä Assisissa kaikkialla. Franciscus ja Klaara Assisilainen ovat Assisin kaupungin selkeät vetonaulat ja houkettelevat mainellaan paikalle suuren joukon turisteja ja pyhiinvaeltajia. Viimeksi mainittujen osuus oli huomattavan näkyvä pienessä kapungissa, sillä nunnia ja munkkeja vilisi kaikkialla rivikristittyjen seassa. Tunnistin ainakin dominikaaniveljet, fransiskaanit, klarissat ja Äiti Teresan sisaret (mikä heidän sääntökuntanimensä on?). He olivat läsnä etenkin kirkoissa, joita Assisissa - niin kuin muuallakin Italiassa - riittää, mutta myös muualla. Lisäksi kaupungissa oli lukuisia luostareita, bongasin ainakin benediktiinit ja klarissat. Tässä siis lyhyt kuvaus Assisista, seuraavasi siirrytään Franciscukseen ja Klaaraan. :)

Assisi Franciscuksen kotikaupunkina ylpeilee tietenkin omalla pojallaan, samoin kuin tyttärellään Klaaralla. Franciscus - samoin kuin Klaara - on haudattu Assisiin, joten luonnollisesti pyhiinvaellus hänen haudalleen oli ohjelmassa tärkeässä roolissa. Tunne Frnaciscuksen haudan äärellä oli mieletön. Ei sitä muuten voi kuvailla. Siinä edessäni oli ihminen, jota olen muutaman vuoden elämätäni tutkinut. Lähteitä ja kirjallisuutta lukemalla Franciscus on tullut minulle eläväksi, mutta kuitenkin pysynyt etäisenä. Kuin rakkaana kirjallisuuden hahmona, joka on, muttei kuitenkaan todellisuudessa ole. Ja yhtäkkiä hän oli siinä edessäni, niin elävänä ja todellisena. Oli silmiä avartavaa tajuta, että ihminen, jonka elämästä ja ajatuksista kirjoitan gradua, onkin oikeasti elänyt, hengittänyt ja ollut tässä maailmassa ja vieläpä samoilla paikoilla, joilla minä vierailin. Kävellessäni kaupungin ulkopuolella kohti San Damianon kirkkoa (yksi Franciscukselle tärkeä kirkko, jossa koki Jumalan kutsun ja kirjoitti Aurinkolaulun) saatoin vain ajatella, että nitä samoja polkuja Franciscus on astellut polttavassa kuumuudessa oliivipuita katsellen ja Luojaa maailman kauneudesta ylistäen. Franciscuksen haudalla ja pyhäinjäännösten (tunika, jouhipaita, tossut, sääntö...) äärellä tunsin syvän liikutuksen valtaavan mieleni ja tajuntaani iskevän tietoisuuden, että Franciscus oikeasti on ollut olemassa. Tähän asti olin tiennyt sen tietoisesti, mutten todella ollut ymmärtänyt sitä. Assisi muutti kaiken. Kokemus Franciscuksen haudan äärellä oli minulle siis samalla tunteellinen, herkkä, kaunis ja koskettava kokemus, jota vaalin varmasti loppuelämäni. En voi muuta kuin kiittää Luojaa, että sain kokea tuon hetken. Sama tunnekuohu toistui pienemmässä mittakaavassa Santa Chiaran kirkossa, jonne Pyhä Klaara on haudattu, kuten myös Santa Maria degli Angeli kirkossa, jonka sisällä on Franciscuksen kuolinpaikka ja veljien rakentama pikkuinen Porziuncolan kappeli, joka oli Franciscukselle kovin rakas. Näin Santa Chirassa myös sen kuuluisan San Dmianon krusifiksin, joka kehotti Franciscusta menemään ja korjaamaan kirkkonsa. Itse asiassa sain viettää hetken aivan kahdestaan krusfiksin kanssa, sillä osuin kirkkoon juuri kun se oli sulkemassa vian siestaa varten eikä uusia ihmisiä enää päästetty sisälle. Minulle krusfiksi ei kuitenkaan puhunut, joten minusta tuskin tulee uutta Franciscusta tai kirkon pelastajaa. Huokaus. Tutkimattomia ovat Herran tiet siis edellen ja aika näyttää, mihin Hän minut johdattaa. :) Vierailussani kiinnostavinta pyhimysten hautojen lisäksi olivat heidän jälkeen jättämänsä reliikit, sillä Franciscuksen vaatteiden lisäksi näin Klaaran tunikan ja hiuksia. Oli jotenkin epätodellista katsella niitä ja ajatella, että 800 vuotta sitten ne ovat oikeasti (Ei mitään kyynisiä kommentteja siellä niiden aitouden epävarmuudesta!) kuuluneet ihmisille, jotka ovat vaikuttaneet niin moneen elämään vielä vuosisatoja elämänsä jälkeenkin. Aika hienoa, sanon minä. Assisissa siis Franciscus - ja Klaara - oli kaiken keskipiste ja minulle palkitseva kokemus vierailla siellä ja tuntea Franciscus ainakin vähän paremmin, vaikka en voikaan kokemuksiani tai tunteitani gradussani käyttää. Oman elämäni ja hengellisen hyvinvointini kannalta matka oli kuitenkin minulle todella tärkeä ja vaikuttava kokemus kaikin puolin. Grazie Assisi!

Assisista matkasin perjantaina Toscanaan ja Sienaan, joka myöskin ylpeilee omalla pyhimyksellään nimittäin Katariina Sienalaisella. Hänet on haudattu Romaan, mutta hänen reliikkejän löytyy myös Assisista, sillä sen dominikaanikirkossa näin Katariinan varsin hyvin säilyneen pään ja vasemman käden pikkusormen. Taaskin tuntemukseni noita pyhimyksen maallisia jäännöksiä katsellessani olivat jotenkin sekavat. Minulle ei ole vaikeaa uskoa pyhimyksiin tai heidän ihmeitätekevään voimaansa, mutta reliikkien näkeminen on silti jotenkin outoa. Ehkä en olekaan piilokatolinen, vaan piilokalvinisti. :) Reliikit ovat mielenkiintoisia ja Katariinan pää näkemisen arvoinen, mutta en oikein vieläkään tiedä, mitä reliikeistä oikein ajattelisin. Ne ovat kiinnostavia, kunnioitettavia ja arvokkaita jäänteitä historiasta ja osa ihmisten jokapäiväistä uskonelämää täällä. Ehkä reliikkien kohtaaminen ja katseleminen on vain tottumiskysymys. Todennäköisesti törmään niihin vielä jatkossakin matkallani, joten paras siis totutella. :) Toinen Sienan nähtävyys on sen Duomo (suuri katedraali, meillä vastaa tuomiokirkkoa), joka on arkkitehtonisesti oikein upea jaa hieno kirkko täynnä taideaarteita ja historiaa. Kirkon hienoin osa oli mielestäni sen mustavalkoiset pylväiköt, jotka ovat kovin kauniit. En kuitenkaan varmaan koskaan palaa kirkkoon uudestaan, sillä - mikä mielestäni oli hiukan törkeää - kirkkoon oli pääsymaksu. Kuvitelkaa! Italiassa, jossa kaikki kirkot ovat avoinna kaikille - pääasiallisesti pyhiinvaeltajien suuren määrän vuoksi - täytyi maksaa kirkkoon sisälle. Tämä katkeroitti hieman tunteitani Sienaa kohtaan, vaikka ymmärränkin 3€:n pääsymaksyn menevän kirkon ylläpitämiseen ja säilyttämiseen. Mutta silti! Jos Pietarinkirkkoon, joka on maailman kuluisin kirkko, pääsee ilmaiseksi, pitäisi sitten muuallekin. No, maksoin kiltisti ja nyt lakkaan valittamasta.

Siena oli kaupunkina ihan herttainen keskiaikainen vanha sokkeloinen kaupunki, jossa pienet kujat mutkittelivat. Sienaa hallitsee sen keskusaukio (Il Campo), joka on todella suuri ja aivan mahtavan kellotornin edustalla. Hotellini - Sienassa ei ollut hostelleja! - oli oikein ihana ja rakennettu ilmiselvästi vanhaan asuintaloon, sillä kapeat portaikot, pienet huoneet ja sokkeloiset käytävät kertoivat hyvin talon edellisestä elämästä. Hotelli oli viehättävä ja kaunis ja todella viihtyisä, sillä minulla oli kaunis kolmen hengen huone terassilla höystettynä yksin käytettävissäni. Aamupala tarjoiltiin huoneeseeni suoraan ja hintaa koko lystillä oli 60€, joka oli kallein majoitukseni täällä koko matkani aikana. Hyvän palvelun ja historiallisen ja kauniin ympäristön ansiosta hotellikokemukseni lähenteli luksusumeininkiä. :) Minilomani Sienassa sujui siis oikein mukavasti, vaikka turistiuupumus iskikin perjantai-iltana. Tällä uupumuksella tarkoitan turtumusta ja väsymystä katsella nähtävyyksiä, kiertää kauniita paikkoja ja ihastella italialaista elämänmenoa. Lisäksi olin hiukan pettynyt Sienaan, koska se on täynnä turisteja. Tämä oli toki odotettavissa, mutta tuntui, ettei Sienassa muuta olekaan kuin turisteja. Tämä on toisaalta ihan ymmärrettävää, sillä liikuin vain Sienan vanhassa kaupungissa ja paikalliset asukkaat toki enimmäkseen asuvat uusilla asuinalueilla kaupungin vanhan keskustan ympärillä. Sienassa kuljin keskustassa kävellen, mutta bussilla rautatieasemalta keskustaan. Julkinen liikenne pelittää ainakin kaupungeissa yllättävän hyvin ja on halpaa (0,95€ kertalipun hinta Sienassa ja 1€ Romassa). Sienan pikavisiitistäni jäi minulle ihan hyvä mieli ja kauniiseen ja vehreään Toscanaan on ilo palata uudestaan, kun elokuussa matkaan Firenzeen.

Palasin Romaan siis eilen iltapäivällä ja tunne tulla kotiin oli oikein ihana. Matkustaminen oli helppoa ja vaivatonta kiitos hyvien junayhteyksien, vaikka aikaa se toki vei. Assisista Sienaan matkustin neljä tuntia ja Sienasta Romaan kolme. Junat ovat täällä kuitenkin todella mukavia ja viihtyisiä eikä kauniista maisemista matkan varrella ole haittaa. Silti oli ihanaa päästä omaan kotiin Villa Lantessa ja tehdä arkisia askareita, kuten tänään pestä pyykkiä ja eilen laittaa ruokaa. Kävin kaupassa ja sorruin ostamaan italialaista jäätelöä pakastimeen, missä se ei kuitenkaan säily kovin kauaa, koska ahmin eilen puolesta litrasta jo kaksi kolmasosaa. Täytyy tänään lähteä hikilenkille kalorit karistamaan. :) Villa Lanteen saapuessani törmäsin ala-aulassa paikan johtajaan, joka jää nyt elokuun alussa pois tehtävästään, kun uusi johtaja Katariina Mustakallio aloittaa työnsä. Juttelimme niitä näitä täällä olostani ja hän muisteli, että 1990-luvun alussa vietti kolme viikkoa yksin täällä aivan kuten minäkin. Kerron hänelle, että välillä yksinolo tässä kauniissa vanhassa talossa on hiukan aavemaista ja hän totesi, ettei mikään ihme, sillä talossa kummitelee. Täytyy nyt seuraavaksi ottaa selvää, kuka tai mikä täällä kummittelee ja miksi. Ehkäpä pääsen harjoittamaan eksorsisimia täällä ollessani, jos kyseessä on paha henki tai muu sellainen. Ystävälliset henkiolennot eivät minua sen sijaan häiritse lainkaan. :)

Eilinen ilta sujui siis kummitustaloon jälleen kotiutuessa ja roskaromaania ahmiessa, sillä erehdyin ennen matkaani menemään aikaa tappamaan Terminin rautatieaseman kirjakauppaan, josta löysin hyvän kirjailijan ja loistavia kirjoja. Christine Feehan on kirjailija ja hän kirjoittaa paranormaaleja romanttisia kirjoj (paranormal romance), jotka ovat loistavaa lomalukemista. Ehkä saan niistä myös jotain virikkeitä kummitusjahtiini. :D Tänään aion vain rentoutua ja ehkäpä illalla piipahtaa jossakin kirkossa. Vatikaani houkuttelee ja olisin aamulla mennytkin ottamaan vastaan paavin siunauksen Pietarinkirkn aukiolle, mutta kuulin eilen uutisista, että (mokoma) paavi on jo matkustanut kesäasunnolleen Castel Gandolfoon ja on tänään itseasiasssa Torinossa, joten siunausta ei tänään tippunut. Saapa nähdä, törmäänkö paaviin täällä ollenkaan. Vatikaani kuitenkin houkuttelee, joten ehkäpä teen iltakävelyn sinne ja kaupukiin tässä jossain vaiheessa. Huomenna alkaa sitten todellinen aherrus gradun parissa, sillä tähän asti homma on ollut aika lailla jäissä ja täällä oleskelu lomailua. Ny pitää alkaa ahertaa, jotta shampanja poksuu ja kuohuu sitten lokakuussa, kun gradu on kirjoissa ja kansissa ja palautettu. ;) Lisäksi yritän huomenna tavata ystävääni Riikkaaa, joka on täällä perheensä kanssa muutaman päivän lomailemassa. Huomenna kirjoittelen siis taas lisää. Nyt Roma kiittää ja vetäytyy syömään brunssia. A domani i mi carissimi lettori! Bacio a tutti! <3