Kuulumisia rannikolta eli Ravennasta. Matka Firenzestä jatkui aamulla paikallisjunalla Emilia-Romagnan maakuntaan ja Ravennaan. Sitä ennen ehdin kuitenkin vielä hiukan shoppailla kauniissa Firenzessä ja nähdä San Lorenzon juhlapäivän (10.8. eli Pyhän Laurin päivä) kulkueen, jossa tyypit olivat pukeutuneet värikkäisiin renessanssiasuihin ja kävelivät keskustassa San Lorenzon kirkon edustalle. Turistien kamerat vain räpsyivät, kun kulkue soitti rumpumarssia ja eteni hyvässä järjestyksessä kirkolle ja sieltä pois. Oli hauskaa ja komeaa katseltavaa tuollainen tapahtuma. Firenzestä jäi muutenkin ihan hyvä mieli, sillä kaupunki oli nätti ja hyvä paikka myös shoppailuun – tosin en mitään löytänyt – eikä turistejakaan ollut liiaksi asti. Aika oli kuitenkin jatkaa taas matkaa ja niinpä juna kutsui hiukan ennen puolta päivää.
Aamulla olo oli hiukan ankea ja koti-ikävä perhettä ja ystäviä iski ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Ehkä se on saapuva syksy, joka sen aiheuttaa samoin kuin yksin matkustaminen, kun ei tutustu kunnolla keneenkään. Junassa kuitenkin lähtemisen ilo ja uusien seikkailujen kutsu valtasivat mielen ja haikeus unohtui. Oli ihana vain istua liikkuvassa junassa ja katsella kauniita maisemia – kumpuilevia peltoja, jyhkeitä vuoria, viljelysmaita ja pieniä kyliä. Junassa minua vastapäätä istui varmaankin joku YK:n rauhanturvaaja, sillä tyypillä oli YK:n laskuvarjojoukkojen kassi ja hän näytti muutenkin ihan sotilaalta. Matka Faenzaan, jossa vaihdoin junasta bussiin ratayhteyden Ravennaan ollessa poikki, sujui siis turvallisesti ja suhteellisen nopeasti alle kahdessa tunnissa halki vuoriston paikallisjunalla.
Faenzan asemalla oli actionia tiedossa, sillä bussia odotellessani parkkipaikalla aseman edessä poliisi tuli ja pisti jonkun miehen käsirautoihin varsin kovakouraisesti. Syytä tähän en tiedä, mutta varsin jännittävää se oli. Faenzassa samaan bussin tuli söpö nuorimies, jonka kanssa asemalla olimme vilkuilleet toisiamme. Perillä Ravennassa saimme vihdoin suumme auki ja kävi ilmi, että meillä oli sama matka saamaan hostelliin. Poika oli kanadanranskalainen Anthony, joka on ollut kohta kaksi kuukautta Eurooppaa kiertelemässä ja palaa lauantaina takaisin Quebeciin, josta siis on kotoisin. Juttelimme sanattomasta sopimuksesta englanniksi niitä näitä, vaikka paljastin osaavani myös ranskaa. Perillä hostellissa ystävyytemme jatkui yhteisen kauppareissun ja ruokatauon myötä. Reissaamisen paras puoli on ehdottomasti se, että tapaa ja tutustuu uusiin ihmisiin. Niin kävi myös hostellissa, jossa minut suomalaisena otettiin hyvin vastaan. Suomi ja suomen kieli herättivät kiinnostusta ja paikalla oli aiemminkin käynyt suomalaisia, sillä seinässä luki selvällä suomella muiden kielten ohella tervetuloa. Lisäksi italian taitoni saivat kehuja hostellin henkilökunnalta samoin kuin kaupan kassatädiltä, jonka kanssa keskustelimme kielistä ja opiskelusta. Hänen tyttärensä kuulemma opiskelee englantia, mitä taas kassantäti ei osannut. Oli palkitsevaa kuulla, että italian taitoni ovat ymmärrettävät ja minusta tuntuukin, että kielitaito on parantunut näiden viikkojen kuluessa. Ainakaan en arastele puhumista ja sanavarastokin on karttunut. Mukavaa, kun edistystä huomaa tapahtuneen.
Illalla lähdin tutustumaan Ravennan kaupunkiin, jossa ei kuitenkaan kauheasti mitään nähtävää ollut. Elokuu on täällä loma-aikaa ja siksi kaikkialla tuntuu olevan tavallista hiljaisempaa. Ravenna ei myöskään ole mikään turistikohde, joten sain taas ihmetteleviä ja töllöttäviä katseita osakseni kaupungilla kävellessäni. Välillä tuntuu kuin minulla olisi kaksi päätä tai jotakin. Ravennan keskustassa piipahdin Piazza del Popololla, ihastelin jälleen kerran yhtä Giuseppe Garibaldin patsasta ja aukiota, näin Danten haudan (hän kuoli täällä) ja päivittelin San Vitalen (hieno kirkko täällä) hintoja (olisin joutunut maksamaan 8,5€ sisälle ja menemään museoon samalla, mutta halusin nähdä vain kirkon, joten en maksanut ja jätin Vitalen väliin).
Vierailin yhdessä söpössä pikkukirkossa ja sieltä kotimatkalla hostellille päin mennessä minut bongasi kaksi amerikkalaista mormonipoikaa. He ovat kaksi vuotta täällä Italiassa kertomassa sanomaansa. He pysäyttivät minut kadulla, kun huomasivat ristin kaulassani ja jäimme juttelemaan. Minua ei yritetty lainkaan pahasti käännyttää, sain vain esitteen mennä heidän nettisivuilleen. Juttelimme Suomesta ja heidän täällä oleskelustaan sekä matkoistani. He olivat oikein mukavia ja välittömiä ja totesimme yhdestä suusta, kuinka jännittävää on mitä ihmeellisimmissä paikoissa tavata ja tutustua uusiin ihmisiin. Siinä sitä oltiin keskellä Ravennaa kaksi mormonia, toinen Floridasta ja toinen Kaliforniasta ja yksi luterilainen Suomesta katolisessa Italiassa juttelemassa englanniksi teologiaa ja muutakin. Kohtaaminen oli todella virkistävä ja samalla sain tilaisuuden kysyä mormoniuskosta ja heidän saarnaamispestistään. Sanoin arvostavani sitä, että he jaksavat kiertää kaksi vuotta maailmalla kertomassa uskostaan ja tarkoitin mitä sanoin. On kunnioitettavaa, että joku irtautuu perheestään ja kaikesta tutusta pariksi vuodeksi lähteäkseen täysin tuntemattomaan paikkaan kertomaan ihmisille uskosta, joista suurin osa ei edes halua kuulla. Meillä oli oikein hyvä juttutuokio ja erosimme hyvissä tunnelmissa – minä edelleen kristittyinä ja he edelleen mormoneina toisiamme ja uskoamme kunnioittaen. Näin sen pitäisi aina mennä. Heiltä sain puolestaan kehuja englannintaidoistani, joten tänään on ollut oikein hyvä kielikylpypäivä. Illalla palasin hostellille valmistautumaan huomenna alkavaa Venetsian reissua varten. Jännittää jo nyt päästä kanaalien kaupunkiin, sillä Venetsia on niin ainutlaatuinen paikka maailmassa. Siellä minä sitten vietän kolme päivää gondolien ja romanttisten siltojen keskellä. Maltan tuskin odottaa. Ties vaikka bongaan sieltä sen rikkaan kreivin itselleni jostain vanhasta aatelispalatsista. :) Il bacio e a domani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti