La verità del sudore

Roomaan on iskenyt todellinen helleaalto ja kumuus on ollut käsinkosketeltavaa jo puoli viikkoa. Tänään ymmärsin kirjaimellisesti, mitä sanonta "kylpeä hiessä" tarkoittaa, kun otin aamupäivällä reilun tunnin aurinkoa Lanten terassilla bikinit päällä. Hiki vain tippui joka paikasta noroina ja olin ihan litimärkä. Sain kuitenkin rusketusta hankittua samalla, joten enpä turhaan hikoillut. :) Pyykkikone ja suihku ovat kuumuudessa pelastavia enkeleitä, joita ilman homma ei toimisi lainkaan. Siunattu nykytekniikka. Ajattelen vain kauhulla historiaa, jolloin naisilla ja miehillä oli raskaat ja paksut puvut koko ajan päällä ja monta kerrosta vaatteita (aluspaidat, alushameet, korsetit, sukat, puvuntakit jne.) jatkuvasti yllään eikä kunnollisia peseytymismahdollisuuksia mailla eikä halmeilla. Ehkä en haluaisikaan elää historissa, niin kuin olen joskus haaveillut. Ainakaan ilman nykyajan mukavuuksia.

Kuumuuden huomasi oikein toden teolla vasta, kun lähdin iltapäivällä kaupungille. Ihmettelin, miksi kaikkialla on niin hiljaista ja rauhallista - epänormaalia Roomassa - mutta sitten käsitin, sen johtuvan taatusti kuumasta säästä. Ihmiset lähtevät joko pois kaupungista tai piiloutuvat sisätiloihin viileän ilmastoinnin suojiin liikaa lämpöä pakoon. Vain (hullut) turistit liikkuvat helteessä kaupungilla, eikä heitäkään ollut liikkeellä tungokseksi asti. Lämpimästä säästä - tai siitä johtuen - halusin tänään kävellä, joten Gianicololta kävelin ensimmäiseksi Palazzo Spadan taidemuseoon, joka sijaitsee vastapäätä Trasteverea toisella puolen jokea. Museossa ei ollut paljon ketään, mutta eipä se suuri tai mitenkään ihmeellinen ollutkaan. Puitteet paikalla olivat kuitenin hienot, sillä museo oli Spadan palatsin muutamassa huoneessa. Oikeastaan museon kokoelmat ovat Spadan suvun (taisi olla joku kardinaali Spada, joka taiteen keräilyn aloitti) yksityiskokoelmat, jotka nykyisin ovat Italian valtion omistuksessa. Museo ei tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, sillä tauluja oli vähän (suurin osa 1500-1700-luvuilta) ja lempitaiteilijoitani ei lainkaan. Löysin kuitenkin muutaman uuden hyvän taiteilijan ja sain myös hyvän opetuksen elämänviisaudesta. Spadan sisäpihalla oli nimittäin ihana harmaaraidallinen kissa, joka tyytyväisenä nukkui päiväunia appelsiinipuun varjossa eikä välittänyt helteestä tuon taivaallista. Näin meidän kaikkien tulisi nauttia lämmöstä ja kesästä, eikä juosta nähtävyyksiä katsomassa auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta.

En kuitenaan ottanut kissan esimerkistä opikseni, vaan jatkoin kulkuani pitkin Tiberin rantaa kohti Santa Maria in Cosimedi -kirkkoa, jonka seinässä kuuluisa Bocca della Verità eli Totuuden suu on. Kyseessä on siis se pyöreä groteskin näköinen kasvojen mallinen laatta seinässä, joka tuli tutuksi Loma Roomassa -elokuvasta. Keskiaikaisen legendan mukaan Totuuden suu puri valehtelijoilta käden poikki, jos sen suuhun kätensä laittoi. Nykyisin hökötys on suuri turistinähtävyys, jonka luokse minäkin jonotin kiltisti 15 minuuttia amerikkalaisten ja japanilaisten turistien välissä. Valokuvaaminen itsensä ja herra Totuuden kanssa olisi maksanut 50 centtiä, joten otin törkeästi vain kuvan pelkästä suusta juuri ennen vuoroani ja hipsin matkoihini. Bonuksena näin koruttoman ja keskiaikaisen Santa Maria in Cosimedi -kirkon, jossa säilytetään Pyhän Valentinuksen pääkalloa. Pyhä Valentinus on siis se ystävänpäivän (St. Valentine's Day on paljon parempi nimi rakkuden suojelijlle kuin vain laimea ystävyys) pyhimys ja kaikkien rakastavaisten suojelija. Ainakin roomalaisia hän suosii, sillä kotiin palatessani näin taas Gianicololla rakastuneita ihmisiä käsikädessä kävelemässä. Yksi pariskunta, joka oli ainakin seitsemissäkymmenissä oli erityisen herttainen. Pitäisiköhän minunkin rukoilla suojelusta Pyhältä Valentinukselta, jotta omaan elämäänikin tulisi vähn rakkautta ilmaan? :)

Bocca della Veritàn jälkeen matka jatkui Circo Massimon kautta Colosseumille. Circo Massimo on nykyisen vain suuri ruohokenttä kahden autotien välissä, mutta antiikin aikana se oli hevoskilpailujen ja muiden huvitusten näyttämönä. Sieltä on komeat näköalat toisella puolen Palatiumille ja toisella puolen Aventinukselle - kumpikin siis Rooman kukkuloita. En erityisemmin ole kiinnostunut antiikista ja sen raunioista, mutta kun niiltä ei voi täällä välttyä, on mielenkiintoni vähitellen herännnyt. Historioitsija minussa hykertelee tyytyväisenä joka kerta raunioita nähdessäni ja niitä koskettaessani tai niiden luona liikkuessani. En voi edelleenkään muuta kuin vain hämmästellä, että olenko edelleen täällä. Yli 2000 vuotinen historia tällä paikalla ja minä keskellä sitä. Kamera vain napsuu paikoilla, jossa roomalaiset 2000 vuotta sitten ovat käyneet töissä, tavanneet toisiaan, asuneet ja rukoilleet jumaliaan. Ja elämä jatkuu edelleen raunioilla, niiden ympärillä ja niiden kanssa. Niin kiehtovaa ja ihmeellistä. Vuosituhannet vain vaihtuvat, mutta ihminen ja hänen luomuksensa vain säilyvät samoina. Kyllä elämä on ihmeellistä - ja sitkeää. :)

Minun piti mennä muutamaan kirkkoon käymään Colosseumin kulmilla, mutta helle vei voiton ja Colosseolta suuntaisin metrolla Terminille ja sieltä bussilla kotiin. Helle ja aurinko väsyttävät paljon ja huomasin, että keskipäivän siesta on ihan tarpeellinen keksintö lämpimissä maissa ja kaupungeissa. Täällä huomaa, kuinka kaikki toiminta ja aktiviteetit keskittyvät myöhäiseen iltaan, varmaan juuri säästä johtuen. Rooma tavallaan herää eloon ja vilkastuu klo 19 eteenpäin aina pikkutunneille saakka. Itsekin olen valvonut ja ruokaillut viime aikoina myöhään, joten toimin Roomassa niin kuin roomalaiset konsanaan. Nyt olen todella väsynyt - olen viime päivinä nukkunut liian vähän ja huonosti - joten kohta nukkumaan. Huomenna uusi yritys Santa Cecilian kanssa ja ehkä hautausmaalle. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan. A domani! :)