Yksi ihanimpia asioita täällä Roomassa on Ginicolo-kukkula. Se on siis se paikka, jossa Villa Lante sijaitsee. Gianicolo sijaitsee ihan Vatikaanin vieressä ja on niin korkea, että sieltä on huikeat näkymät Roomaan, joka levittäytyy majesteetillisena alapuolella. Istun tai pikemminkin seison usein Villa Lanten terassilla ja vain katselen alhaalla näkyvää ikuista kaupunkia, joka on nähnyt ja kokenut niin paljon. Se on nähnyt Rooman antiikin loistossaan ja keisarivallan suuruudessa, mutta myös Rooman tuhon ja vähittäisen rappeutumisen, kunnes se on taas noussut uuteen kukoistukseensa renessanssin aikana. Rooma on kokenut sotaa, rauhaa, rakkautta, nälänhätää, voittoja, häviöitä, taisteluja, surua, kuolemaa, draamaa, komediaa, tragediaa… Roomassa on kaikkea ja siellä on taatusti nähty kaikkea. Kuten Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu sen teoksessaan 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan (loistava kirja, kannattaa lukea) asian ilmaisevat: ”Roomassa on kaikki.”
Terassilla historiaa katsellessani katselen yhtä usein Gianicolon vihreille penkereille kuin alas kaupunkiinkin. Gianicolo on paitsi turistien myös paikallisten suosiossa kohtaamis- ja oleskelupaikkana. Alue on vehreä ja puistomainen, joten sinne on hyvä tulla oleskelemaan ja viettämään aikaa piknikille tai iltakävelylle. Sunnuntaisin puisto on etenkin lapsiperheiden suosiossa. Päivisin siellä törmää kartan ja vesipullojen kanssa matkaaviin turisteihin, jotka tulevat ihailemaan näkymiä Roomaan. Iltahämärissä Gianicolo herää eloon. Lempiaikana katsella maailmaa täältä korkealta ylhäisestä yksinäisyydestäni Villa Lanten terassilta onkin juuri iltahämärän aika. Silloin puistossa näkee nuoria piknikillä tai istuskelemassa puiston kaiteella ja nurmikolla.
Kirjoitin tuohon alkuun Gianicolosta siksi, että tustuin siihen tänään paremmin matkallani Trastevereen kirkkoon aamupäivällä. Gianicololla muistellaan erityisesti Italian veristä yhdistymistä 1800-luvulla ja vallankumouksen johtajaa Giuseppe Garibaldia Anita-vaimoineen, sillä heille molemmille on pystytetty komeat patsaat puistoon. Lisäksi vähän matkan päässä on vapaustaistelussa kuolleiden sotilaiden muistomerkki. Isänmaallisuutta siis kerrakseen. Matkasin tänään siis kävellen messuun, koska sää oli kaunis - niinhän se aina - ja halusin kävellä, koska siten näkee kaikkein parhaiten ympärilleen ja uusia juttuja. Matkalla poikkesin pienessä söpössä kirkossa San Pietro di Monitoressa, jonne en tosin jäänyt messuun, van jatkoin matkaa kukkulalta alas päin, kohti Rooman yhtä vanhimmista kaupunginosista. Trastevere on siis paikan nimi (se tarkoittaa Tiberin toisella puolella tai takana) ja sen asukkaat pitävät kuulemma itseään kaikkein aidoimpina roomalaisina. Mene ja tiedä siitä, mutta ainakin paikka oli oikein hurmaava sokkeloisine katuineen, ahtaine kujineen ja vanhoine taloineen. Pääsyyni mennä Trastevereen tänään oli siellä sijaitseva Santa Maria in Trastevere -kirkko, joka on yksi Rooman vanhimmista. Siellä minä sitten vietin katolista messua muiden seurakuntalaisten kanssa italiaksi. Oli aivan mahtavaa! Ymmärsin homman suhteellisen hyvin ja tunnelma oli oikein hieno. Kirkko on todella kaunis ja messuun osallistui paljon ihmisiä, sillä kirkko oli melkein täynnä. Katolinen messu on aina vedonnut omaan hengellisyyteeni ja niin se teki tälläkin kertaa. Messu oli kaunis, tunnelmallinen ja koskettava. Päävire oli ilo ja Jumalan ylistäminen, joka on iloinen asia. Kirkosta lähtiessäni minulla olikin oikein hyvä mieli. Matka jatkui Santa Mariasta kohti seuraavaa kirkkoa, joka oli San Francesco in Ripa. Se oli ensimmäinen Franciscukselle(ni) omistettu kirkko, jossa olen koskaan käynyt. Kirkko oli aika pieni, mutta siellä oli hieno alttari ja se on kuulemma rakennettu sellaisen kirkon paikalle, jossa Franciscus Roomassa vierallessan vuonna 1219 asui. Oli siis oikein hauska käydä paikassa, joka koskettaa minua ja graduani jollakin tavalla. Kirkosta patikoin takaisin Lanteen brunssille ja gradua kirjoittelemaan, sillä illalla oli uusien seikkailujen vuoro.
Iltapäivällä lähdin kaupungille Espaanjalaisille portaille näyttäytymään, niin kuin Roomassa sunnuntaisin kuulemma on tapana. Näyttäytymiseni ei tosin kestänyt kuin muutaman sekunnin, sillä lähdin portailta kävelemään Via Condottia pitkin Piazza Venezialle päin. Tämän kadun varrella ovat kaikki merkkiliikkeet eli katu on kuormitettu Pradalla, Armanilla, Salvatore Ferragamolla, Luis Vuittonilla, Guccilla, Bulgarilla, Max Maralla ja muilla. Kaupat olivat jopa auki, joten rahakkaat turistit (minä EN siis ole yksi heistä :D) pääsivät shoppailemaan. Käännyinkin melko pian pois tuosta ostosparatiisista Via Corsolle, jossa sitten itsekin shoppasin vähän halvemmassa putiikissa hellehatun (söpö musta lierihattu) ja topin (pitkä ja vihreä) matkallani kohti Piazza del Popoloa, jossa ehdin juuri ja juuri käydä Santa Maria del Popolo -kirkossa ennen sen sulkeutumista. Ystävällinen pappi siellä antoi minun vielä katsoa muutaman Caravaggion maalauksen pääalattarin vieressä ennen kuin ajoi minut ulos kirkosta. Löysin muuten tänään yhdestä toisesta kirkosta (olen vieraillut alle viikossa jo varmaan yli 20 kirkossa) italiankielistä hartauskirjallisuutta. Otin mukan yhden ylimääräisen, jonka tuon sitten Olkkariin muita teologeja ilahduttamaaan. :D Popololta hyppäsin metroon, jolla ajelin Ottavianoon Vatikaanin liepeille. Sieltä sitten kävelin kotiin, mikä ei ollut tylsä matka. Ensin näin söpön karabinieerin (paikallinen poliisi) - uniformut tekee miehen - tsekkaavan sääreni (Oi miksi en flirtannut takaisin?!), jonka jälkeen matkani keskeytti uskonnollinen kulkue. Olen kuullut, että tällaiset kulkueet ovat kova ja suosittu juttu Italiassa, mutta en odottanut törmääväni sellaiseen itse reissullani lainkaan. Toisin kuitenkin kävi ja fiilistelin sitten urakalla Neitsyt Marialle ja Pyhälle Annalle omistettua kulkuetta, joka kulki Vatikaanin vierestä kohti kaupunkia. Kulkueen kärjessä kulki monta kymmentä nunnaa, poliisisoittokunta soittamassa heidän jälkeensä ja perässä tuli Madonna ja lapsi -patsas suuressa kantotuolissa, jota kaapuihin pukeutuneet miehet kantoivat. Tunnelma oli mahtava, iloinen ja harras yhtä aikaa, ja sain hyviä kuvia koko jutusta. Olin ihan fiiliksissä ja ajattelin vain, ettei Suomessa ikinä tapahdu mitään tällaista. Täällä homma kuitenkin tuntui vallan luontevalta ja oli jotenkin tavanomaista, että ihmiset sunnuntai-iltana kerääntyvät kunnioittamaan Pyhä Äitiä. Uskonto on ihan selvästi osa tätä maata ja sen kulttuuria, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Kulkueen jälkeen palasin kävellen Pietarinaukion (Vatikaani on ihq) kautta Gianicololle, jossa vuorossa oli illallinen ja rentoutuminen tavalliseen tapaan. Viikko reissustani on kohta mennyt jo olen viihtynyt paremmin kuin hyvin. Koti-ikävä ei vaivaa, mutta toki rakkaita ihmisiä eli ystäviä ja perhettäni on ikävä. En kuitenkaan kaipaa takaisin Suomeen tai kotiin, sillä Roomassa tunnen olevani jo kotona. Täällä on hyvä olla, mutta toisaalta olenkin täällä turistinä, enkä asu täällä, joten mikä minä olen mitään sanomaan. Mutta aianakin nyt Rooma on vielä ihana ja rakas. Toivottavasti tämä tunne säilyy jatkossakin. A domani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti