La città veramente christiana e una storia di amore

Eilen ahkeroin taas gradun parissa samoin kuin nyt aamulla. Pidän tällä hetkellä vähän taukoa ja kirjoitan tänne eilisiä kokemuksiani. Gradusta voin sanoa sen verran, että hitaasti mutta kohtalaisen varmasti eteenpäin mennään. Kirjoittaminen vaatii hurjasti ajatustyötä ja kärsivällisyys on koetuksella. Luotan kuitenkin, että raakile on valmis elokuun alkupuolella ja syyskuun alusta eteenpäin pääsen tekstiä sitten hiomaan ja muokkaamaan. En muista, olenko maininnut tätä, mutta minulla on Helsingin yliopiston lahjoittama stipendi mennä viikoksi Lammin tutkimusasemalle gradua kirjoittamaan täysihoitoon. Ajattelin käyttää tämän mahdollisuuden lokakuussa ja viimeistellä graduni Lammilla valmiiksi. Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon työtä edessä, joten Franciscus ja minä jatkamme yhteiseloamme vielä pitkän aikaa. Tällä hetkellä hän ei ole kovin yhteistyöhaluinen - tai ehkä se johtuu minusta - mutta takkuisakin suhde on parempi kuin ei mitään. Kaipa jokaisessa parisuhteessa on hyvät ja huonot päivänsä ja meidän kohdallamme nyt eletään niitä huonompia hetkiä. Parempina päivinä taas - niitä odottellen innolla - suhde kukkii ja yhteinen sävel löytyy helposti. Ylä- ja alamäkeä on siis gradun kirjoittaminen niin kuin koko elämäkin. Onpas filosfista, mutta niin se vain on. :) Palaan kohta taas työn ja Franciscuksen pariin, mutta sitä ennen siis muutama sana eilisestä.

Aamuisen raatamisen jälkeen suuntasin iltapäivällä askeleeni kohti Trasteverea ja Santa Cecilian kirkkoa. Kirkko on perimätiedon mukaan rakennettu paikalle, jolla Pyhä Cecilia kärsi marttyyrikuoleman noin 230 jKr. Cecilia oli roomalainen aatelisnainen, joka yhdessä aviomiehensä kanssa kääntyi kristityiksi. Aviopuoliso Valerianuksen martyyrikuoleman jälkeen Cecilia vangittiin ja hänet mestattiin katkaisemalla häneltä kaula. Alunperin hänet yritettiin keittää elävältä oman talonsa kellarissa (!?), mutta koska tämä ei häntä tappanut, häneltä siis leikattiin pää pois. Keskiaikaisen pyhimystradition mukaan Cecilia on musiikin suojeluspyhimys, koska juuri ennen martyyrikuolemaansa hän lauloi Jumalalle. Itse asiassa Cecilian kirkko on rakennettu Cecilian talon paikalle. Cecilia on yksi roomalaisten suosikkipyhimyksistä ja siksi oma kirkko on itsestäänselvyys. Cecilia on minun oma nimikkopyhimykseni, sillä hänen muistopäiväänsä vietetään samana päivänä kuin olen syntynyt (22.11.), mutta musiikinlahjoilla hän ei ole minua kyllä siunannut. Valitettavasti kirkko ei kuitenkaan eilen ollut auki, joten täytyy tehdä tuttavuutta Cecilian kanssa uudella yrityksellä myöhemmin.

Ceciliasta jatkoin matkaa Tiberin saaren poikki kohti vanhaa ghettoa ja matkalla pysähdyin kuvaamaan synagogaa, jossa siis tiistaina vierailin. Ennen kuin synagogalle asti pääsin, minut pysäytettiin sillalla ja värvättiin laittamaan nimeni adressiin, jolla tuetaan huumeiden vastaista työtä täällä Roomassa. Kirjoitin nimeni ja samalla sain lyhyen briifauksen hommasta entiseltä heroiiniaddiktilta (kuusi vuotta kuivilla), joka tätä nykyä on vaihtanut tappavan aineen vähemmän tappavaan, nimittäin suklaaseen. He kiittelivät minua nimestäni ja muutamasta kolikosta, jotka annoin heidän työtään tukemaan, selvällä suomen kielellä ("Kitos, kitos." :D) kuultuaan, että olen Suomesta. Addressista selvittyäni matka jatkui siis kohti ghettoa valokuvapysähdysten kera. Synagogan takaa löysin myös kosher-ravintoloita, joihin en kuitenkaan mennyt syömään, vaikka se olisikin ollut kiinnostavaa. Sen sijaan suuntaisin kohti Fontana della Tartarughea eli Kilpikonna-suihkulähdettä, joka on todella söpö pieni suihkulähde Piazza Matteilla synagogan takana. En meinannut kuitenkaan ehjänä selvitä suihkulähteelle asti, sillä matkani katkaisin terhakas pieni mäyräkoira (musta ja sileäkarvainen), joka haukkuen hyppi jaloissani ärhäkkänä estämään kulkuni kapealla kadulla. Koira oli siis irti ja puolusti selkeästi reviiriään. Onneksi koiran omistaja oli läheisessä kaupassa sisällä ja ulos tullessaan torui Oscar-koiraa (Oscar oli siis koiran nimi), joka lopetti haukkumisen ja päästi minut jatkamaan kulkuani. Jos pelkäisin koiria, tuo olisi ollut hyvä hetki, mutta toisaalta Oscar oli aika herttainen hyppiessään nilkoissani ja haukkuessaan. Varsinainen vahtikoira. :)

Kilpikonnien ja koirien luota matkasin Piazza Venezialle, mutta sitä ennen sain naurunaihetta roomalaisista tien nimistä. Satuin nimittäin kulkemaan ohi aukion, joka on omistettu Italian tietosanakirjalle (Piazza della Enciclopedia Italiana), joka oli pakanoiden aukion varrella (Piazza Paganica). Jollakulla on mielikuvitus lentänyt paikkoja nimetessään. :) Venezian aukiolta otin bussin kohti Lateraanikirkkoa, joka oli päivän yksi retkikohteistani. Matkalla sinne näin jälleen Rooman historian koko kirjossaan, sillä vanhoja raunioita, Colosseum ja Via Normanni osuivat silmiini. Jopa siis viikingeistä on mainintoja täällä, mistä normanneille omistettu tie kertoo. Rooman menneisyys on pitkä ja mitään siitä ei näköjään ole unohdettu. Aika mahtavaa, että historia elää tuolla tavalla nimissä, rakennuksissa ja raunioissa yhä edelleen. Oma palazzoni Lantekin on 500-vuotta vanha ja nähnyt ties mitä. Pahoittelen jatkuvaa historian buffaamista, mutta en voi sille mitään. Rakastan historiaa ja se kiehtoo minua mielettömästi. Täällä se on jotenkin enemmän vielä läsnä kuin muualla, koska Roomassa se on osa nykyaikaista arkea. Ihmiset asuvat ja elävät elämäänsä satoja vuosia vanhoissa taloissa ja 2000 vuotta vanhat rauniot pilkistävät nykyaikaisen ostoskadun keskeltä. Olen vieläkin ihan hämmentynyt tästä kaikesta ja siksi hehkutus. Pahoitteluni, jos sitä tuntuu olevan liikaa.

Mutta sitten asiaan eli Lateraanikirkkoon. Se on siis Rooman keskuskirkko ja Rooman piispan eli paavin (Hän on katolisille siis kristikunnan johtaja ja Kristuksen sijainen, mutta myös Rooman piispa. Jälkimmäisen arvonimen myös muut kristityt kirkot tunnustavat.) oma kirkko. Lateraani kirkko oli ennen 1300-luvun alkua - jolloin paavit pakenivat Avignoniin Ranskaan ajan poliittisia ja kirkollisia levottomuuksia - 1000 vuoden ajan kristikunnan pääkirkko. Lateraanikirkon vieressä on Rooman vanhin kastekappeli ja Lateraanipalatsi, jossa paavit siis asuivat ennen 1300-lukua. Kun paavi renessanssiaikana (1400-1500-luvulla) palasi Roomaan, hän muutti Vatikaaniin. Lateraanikirkko ja palatsi eivät kuitenkaan jääneet hunnigolle, sillä 1500-1600-luvulla kirkko restauroitiin todella upeaan kuntoon. Itse asiassa Lateraanikirkko on yksi niistä kirkoista, jotka nähdessään jää tuijottamaan suu auki ja silmät ihmetyksestä pyöreinä. Näin kävi minulle eilen, kun astuin kirkkoon sisään. Kirkossa on jäljellä mahtavat kattomosaiikit keskiajalta, mutta sisätilat ovat täyttä barokkia, tosin hillittyä sellaista. Korkeat holvit ja pääalttari muistuttavat Pietarinkirkkoa, joka tosin on aivan eri mallinen kuin Lateraanikirkko ja huomattavasti sitä suurempi. Kirkko on koristeltu todella hilllitysti ja sen keskitilaa hallitsevat apostolien jättikokoiset veistokset. Sieltä löytyivät kauniisti kuvattuina mm. Paavali, Pietari, Tuomas, Andreas ja Johannes. Paavin tunnuksia näkyi kaikkialla kirkossa ja nykyisinkin paavi Rooman piispana tervehtii kansaa kirkon päädyssä ja pääaukion edessä olevalta parvekkeelta kiirastorstaisin. Kirkon toisella sivustalla Lateraanipalatsin vieressä on Rooman vanhin obeliski (niitä on täällä kaikkialla ja yleensä kirkkojen edessä), muistaakseni 492 eKr. peräisin. Kirkosta poistuessani minua pyydettiin ottamaan kuva yhdestä turistista kirkon ovella. Tämä oli ensimmäinen kerta täällä, kun pääsin leikkimään valokuvaajaa turisteille, mutta ei ensimmäinen kerta koko elämäni aikana, sillä olen tehnyt samaa hommaa useinkin. Ehkä olen joku turistimagneetti. :)

Lateraanikirkon vieressä on Scala Santa -kirkko, jossa ovat kuuluisat pyhät portaat. Sinne siirryin seuraavaksi. Hurskaan uskomuksen mukaan portaat ovat samat, joita Jeesus on kiivennyt Pontius Pilatuksen eteen kuultavaksi ennen ristiinnaulitsemistaan. Portaat on Roomaan perimätiedon mukaan tuonut keisari Konstantinuksen äiti Helena, joka oli hurskas kristitty, Jerusalemista noin vuonna 326. Todennäköisempää kuitenkin on, että portaat on teetetty myöhemmin täällä Roomassa. Niin tai näin. Traditio on, että hurskaat - tai minun tapauksessani vähemmän hurskaat - kristityt nousevat portaiden 28 askelmaa polvillaan ylös kohti ylätasenteella olevaa krusifiksia. Olin hetken kahden vaiheilla uskallanko/kehtaanko/pystynkö nousemaan portaat ylös polvillani, mutta sitten päätin tehdä sen. Tilaisuus oli liian arvokas olla jäättämättä käyttämättä. Niinpä siis otin laukun tukevasti kainalooni ja nousin portaat ylös polvillani kontaten pysähtyen hiljentymään ja rukoilemaan joka askelmalla. Tunne oli aika mieletön portaita noustessani ja tunsin todella olevani osa vanhaa kristillistä traditiota. Samoin portaiden ylös kapuaminen hitaasti polvillaan oli loistava meditaatio- ja kärsivällisyysharjoitus. Portaiden ylätasanteella pysähdyin vielä hiljentymään. En ollut todellakaan ainoa, joka portaat ylös kaupusi ja monella oli mukana vielä rukousnauha, jota he lukivat jokaisella porrasaskelmalla. Turisteja ei paikassa ollut ollenkaan liikaa - kuten ei myöskään Lateraanikirkossa - mikä oli aika yllättävää. Ehkä Vatikaani vetää tunnettavuudellaan suurimmat turistimassat puoleensa.

Portaista matka jatkui metrolla Repubblicalle ja muutaman kirjakauppapysähdyksen myötä - en voi itselleni mitään! - Santa Maria della Vittorian kirkkoon, joka on pikkuruinen barokkikirkko Via XX Novembren varrella. Kirkossa on Berninin kuuluisa (ja ehkä tunnetuin veistos) Pyhän Teresan (Terasa Avilalainen siis) hurmiosta. Veistos oli ihan hieno, mutta - jälleen kerran - pidin enemmän Madonna-aiheisesta veistoksesta kirkon toisella sivustalla. Vittoriasta siirryin Santa Susannan kirkkoon, joka oli ihan vieressä. Minun oli tarkoitus vierailla myös San carlo di Quatro Fontane -kirkossa, mutta se oli kiinni. Niinpä patikoin lämpimässä säässä (päivällä mittari oli yli 30 astetta ja lisää on loppuviikoksi sääennusteen mukaan luvassa) Piazza di Spagnalle, jossa kävin Trinità de Monti -kirkossa ja hyppäsin metroon, jolla matkasin Vatikaaniin ja sieltä kävellen kotiin. Päivä oli siis aika kirkkopitoinen, niin kuin helposti käy täällä Roomassa. Voihan sen jo etukäteen arvata, kun laittaa kirkkohistorista kiinnostuneen teologin Roomaan kuukaudeksi. Lopputulos on kirkkovierailuja toisensa perään museoilla maustettuna. :)

Vielä loppuun muutamia huomiota Roomasta. Ensinnäkin kerjäläiset, joita täällä näkee, mutta ei mitenkään tulvaksi asti. Usein he ovat kirkkojen edessä istumassa tai seisomassa hattu tai kulho kourassaan. Myös katujen varsilla, esimerkiksi Trasteveren pääkadulla Viale Trasteverella, heitä näkee. Kerjäläiset täällä eivät kuitenkaan ole niin hyökkääviä tai toiminnaltaan järjestäytyneitä kuin romanikerjäläiset Helsingissä. He vain istuvat ja suurin osa heistä näyttää oikeasti siltä, että he elävät kadulla. Toiset kerjäläiset sen sijaan ovat hyvin pukeutuneita ja todella siistejä. He näyttävät nuorilta ja hyyväkuntoisilta ja minulle tuli mieleeni yksi päivä, että he näyttävät aivan reppumatkaajilta, joilta on rahat loppuneet kesken. En tiedä, mikä todellisuus on, mutta pahalta tuntuu aina nähdä ihmisiä kerjäämässä kadulla, kun tietää ettei mitenkään pysty kaikkia auttamaan. Toisekseen armeija. Se on täällä yllättävän näkyvästi läsnä. Keskustan liikenteessä näkyy usein armeijan autoja ja ihan Gianicolon lähellä on joku armeijan aidattu harjoitusalue. Sotapoikia näkyy kaikkialla ja kaipa karabinieeritkin (poliisit täällä) voidaan laskea osaksi sotavoimia, sillä heillä on armeijakoulutus taustalla. En tiedä, johtuuko armeijan läsnäolo Berlusconista ja oikeistohallituksesta vai mistä, mutta kumman näkyvästi siihen täällä törmää. Lisäksi uutisissa tulee juttuja Italian joukoista, jotka sotivat ilmeiseti Afganistanissa ja Irakissa. Mielenkiintoista olla maassa, jossa sotavoimat ovat aivan toisella tavalla osa arkea kuin Suomessa.

Ja vielä lopuksi muutama sana rakkaasta Gianicolosta. Avainsana on nimenomaan rakas, sillä Gianicolo näyttää olevan varsinainen kuhertelupuisto. Varsinkin illan hämärtyesssä, mutta myös päivällä rakkaus on käsinkosketeltava osa Gianicoloa ja sen viehätysvoimaa. Nuori paria, jotka tulevat aidalle istumaan ja pusuttelemaan. Nurmikolla makoilevia pariskuntia toistensa silmiin tuijotellen tai sylitysten istuen. Puiden alla tuoleissa ja penkeillä istuvia vanhoja pareja, jotka pitävät toisiaan kädestä. Vanhempia lapset sylissään ja lähellään, niin kuin eräs isä, joka herttaisesti kantoi pientä tyttövauvaansa autolle ja suuteli tämän hiuksia kulkiessaan. Tämä on myös ihan selvä treffailupaikka, sillä eilen voin vannoa nähneeni pariskunnan ensitreffeillä. He olivat nuoria ja kauniita - ihan kuin elokuvissa - ja heidän kehonkielensä oli kuin ensitreffeillä. He eivät pitäneet toisiaan kädestä, mutta kulkivat lähekkäin ja mies ihan selvästi kosiskeli naista. Englannin kielessä on mielestäni tähän parempia sanoja, kuten woo tai court. He vaikuttivat hyvin onnellisislta yhdessä ja jos he olivat ensitreffeillä, toivon sydämeni pohjasta, että heillä on pitkä ja onnellinen elämä yhdessä luvassa.

L'amore elää ja voi siis hyvin täällä Roomassa ja Gianicololla. Romanttinen sydämeni huokaa onnesta ja vetäytyy nyt takaisin gradun pariin ja sitten syömään. Illalla todennäköisesti luvassa piipahtaminen Vatikaanivaltiossa - rakastan sitä paikkaa - ja lähikirkossa. Myös ruokakaupassa on käytävä ja ensiviikon reissua kohti etelää ja Napolia on alettava suunnitella. Tekemistä siis riittää, joten kirjoitettavaa riittää jatkossakin. Buona giornata a tutti! :)