On jo myöhä, kun nyt kirjoitan tätä. Rooma ei kuitenkaan ole hiljentynyt, vaan on yhtä eläväinen kuin ennenkin. Yö on kirkas ja tyyni, tähdet loistavat taivaalla. Lämpötila on laskenut hieman, mutta yö on lämmin ja pehmeä etelän yö. Kuin samettinen huopa, joka käärii sisäänsä. Gianicolo on täynnä ihmisiä ja talo on hiljainen. Jos voisin (langaton verkko puuttuu), niin kirjoittaisin näitä sanoja istumalla terassilla ja vain katselemalla yöllistä Roomaa. Se on niin kaunis ja siinä on jotain rauhoittavaa. Niin kuin yöllinen meri. Jos saisin nyt valita yhden paikan missä olisin, olisin yöllisen meren rannalla kävelemässä. Yö olisi lämmin ja kirkas. Tuulisi hieman. Kävelisin aivan veden reunalla aaltojen lyödessä jalkoihini. Tuntisin viileän hiekan paljaiden jalkojeni alla ja katselisin tähtien tuiketta meren kohinassa. Se olisi unelmahetkeni juuri nyt. Olen kuitenkin yöllisessä Roomassa, mikä sekään ei ole huono asia, sillä Rooman yö on lumoava.
Olipa runollista tekstiä heti tuohon alkuun. Ehkä se johtuu helteestä tai ajoittaisesta yksinäisyyden tunteesta, joka iskee aika ajoin. Viihdyn täällä hiljaisessa Lantessa ja vilkkaassa Roomassa oikein hyvin, mutta jos jotakin Suomesta kaipaan, niin omia rakkaita ihmisiäni. Ystäviäni ja perhettä. Ikävä iskee aina hiljaisina hetkinä ja silloin, kun näkee ympärillä iloisia perheitä, onnellisia pariskuntia ja vastarakastuneita nuoria. Heitä on Gianicolo täynnä ja olen onnellinen heidän puolestaan. Kuitenkin yksinäisyys välillä valtaa väkisinkin mieleni. Olipas melankolista... Surumielisyyden ja haikeuden syynä voi olla tänään tekemäni vierailu Keats-Shelley Museumiin Piazza di Spagnan lähellä. Se on tehty pieneen asuntoon, jossa irlantilainen runoilija John Keats eli elämänsä viimeiset kuukaudet ja kuoli traagisesti tuberkuloosiin vain 25 vuotiaana vuonna 1821. Hänet on haudattau ei-katoliselle hautausmaalle täällä Roomassa, joten vierailu hänen haudalleen on vielä edessä.
Miksi menin Keatsille ja hänen aikalaiselleen Percy Shellylle omistettuun museoon? Yksinkertaisesti siksi, että rakastan runoutta ja heidän runonsa ovat todella kauniita. Etenkin englanninkielinen runous vetoaa minuun ja Keatsin ja Shelleyn ja heidän ystävänsä ja aikalaisensa Byronin runot ovat eräitä maailman kauneimmista. Sanojen leikkiä ja kauniita kielikuvia. Olen aina pitänyt sanoista ja kielistä. Sanat avaavat minulle mahdollisuuksia nähdä maailma uudella ja erilaisella tavalla. Ne koskettvat jotain minussa ja herättävät monia tunteita. Olen aina ollut lukutoukka ja rakastan kirjoja. Rakastan myös kirjoittamista, johon olen tämän blogin myötä tullut melkein riippuvaiseksi. Ehkä pitää alkaa harkita uraa kirjoittamisen parissa... En panisi ollenkaan pahakseni, jos saisin tulevaisuudessa leikkiä sanoilla ja niiden avulla kertoa asioita ja ilmaista itseäni. Runot löysin 16-vuotiaana lukion äidinkielen kurssilla, kun oli pakko lukea joku runoteos. En ollut sitä ennen koskenutkaan runokirjoihin, vaan pidin runoja tylsinä ja vaikeina ymmärtää. Mutta sitten luin pakon edessä Eino Leinoa ja kaikki muuttui. Siitä eteenpäin runot ovat olleet osa elämääni. Etenkin englanniksi kirjoitetut runot ovat lähellä sydäntäni, koska mielestäni englannin kieli sopii hyvin runouteen. Se on lennokasta, kaunista, harmonista ja leikkisää tai karkeaa. Aina tarpeen mukaan, mitä ikinä runoilija haluaa. Vierailu Keatsin kuolinpaikalle oli siis pyhiinvalellus runojen syntysijoille, sillä Keats on kirjoittanut joitain maailman kauneimmista runoista. Hän ei ole lempirunoilijani, mutta kiistatta mestarillinen sanojen käyttäjä.
Museo oli todella pieni, mutta hyvin informatiivinen. Mukaan sieltä tarttui sekä Keatsin että Byronin runokirat, joista jälkimmäinen kiinnostaa minua myös persoonana kovasti. Lordi Byron eli George Gordon (1788-1824) on yksi englanninkielisen runouden mestareita, mutta myös aivan mieletön persoona. Hänellä oli värikäs ja skandaalinkäryinen elämä monine rakastajattarineen, rikkaan aatelisen oikkuineen ja kosmopoliittisen tapoineen. Kiinnostava ja hankala persoona, mutta ehdottomasti ihminen, jonka olisin halunnut tavata hänen eläessään. Itsekäs ja itsekekeinen, sillä kylästtyttyään pitkäaikaisimpaan rakastajattareensa täällä Italiassa, hän päätti osallistua Kreikassa sotaan ottomaaneja (=Turkkia) vastaan, koska ajatteli, ettei runojen kirjoittaminen (niin kauniita kuin ne ovatkin) ole mitään miehen työtä, vaan maailmassa on muutakin. Niinpä hän ratsasti sotaan, joka koitui hänen kohtalokseen. Hän kuoli vain 36-vuotiaana Kreikassa, ei luoteihin, vaan kuumeeseen. Byronin ehkä tunnetuin teos on pitkä runoelma Don Juan. Ehkä siinä on myös omaelämänkerrallisia piirteitä, sillä Don Juanhan on varsinainen naissankari, niin kuin Byronkin vaikuttaa olleen... :)
Runomaailman lisäksi piipahdin tänään kurkkaamassa kaksi vanhaa ja kuuluisaa kahvilaa - Piazza di Spagnan lähellä nekin. Ne olivat Babington's Tea Room ja Cafe Grecco. Kumpikin on yli sata vuotta vanha paikka ja ainakin jälkimmäinen on 1800-1900-luvulla ollut runoilijoiden, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suosima kohtaamispaikka. En kuitenkaan uskaltautunut kummassakaan tyylikkyyden ja arvokkuuden tyyssijassa ovea pidemmälle kalliiden hintojen ja varakkaan ilmapiirin vuoksi, joten perinteinen turiipysähdys valokuvineen riitti minulle kummastakin. Historiaa ei aina tarvitse kokea, vaan vain nähdä.
Näkemisestä voidaankin siirtyä luontevasti taiteiden maailmaan, sillä runoilijoiden lisäksi tutustuin tänään myös taideaarteisiiin Palazzo Barberinissa. Siellä säilytetään italialaista ja muuta eurooppalaista taidetta 1200-1600-luvuilta. Itse rakennus on jo nähtävyys sinänsä, sillä kardinaali Barberini rakennutti sen tullessaan valituksi paaviksi sukulinnakseen ja paikka on todella upeasti koristeltu - kiitos mm. Berninin, joka on todella kuuluisa 1600-luvun arkkitehti ja kuvanveistäjä. Berninin kädenjälki näkyy täällä melkein kaikissa barokkiajan paikoissa, tunnetuimpna tietenkin Pietarinkirkko ja sen aukio (joita kyllä myös muut suunnitelivat, esim. Michelangelo, mutta Bernini toteutti) sekä Fontana dei Quatro Fiumi Piazza Navonalla. Myös malaukset olivat upeita etenkin taas yksi Magdalan Maria -taulu samoin kuin Caravaggion mahtavan realistinen maalaus Judithista tappamassa Holofernesta. Niin eläväntuntuista ja voimakasta taulua en ole varmaan koskaan nähnyt. Museon pääsymaksu oli vaivaiset 2,50€ ja sain rahoille hyvin vastinetta katselemalla kauniita tauluja sydämeni kyllyydestä. Kyllä kauneus on ihana asia ja sitä täällä Roomassa onneksi riittää.
Päivän muu ohjelma koostui aamupäivällä graduilusta, joka ei tänään kuitenkaan edennyt juuri lainkaan. Maanantaina kuitenkin jatkuu ja silloin toivottavasti paremmalla energialla ja keskittymiskyvyllä. Kuumuus on tänään oikeasti ollut läsnä ja mittari taatusti siellä 35 asteesssa, niin kuin luvattiin, koska päivällä ilma todella oli aiempaa lämpimämpi. Kuumuus ikään kuin aaltoili ympärillä aamusta saakka ja olen tänään kylpenyt hiessä monta kertaa. Huomenna odotettavissa samanlaista säätä, mutta ainakin saan loistavan rusketuksen. Terassi here I come! :) Lisäksi sain tänään ostettu Italian sisäisen Interrail-lipun, jotta pääsen tutustumaan tähän kauniiseen ja kiehtovaan maahan paremmin - ja edullisemmin kuin kertalippuja ostelemalla. Reviirin laajentaminen alkaa jo ensi viikolla, sillä tiistaina kutsuu ensin Pompeiji ja Sorrento ja keskiviikkona Capri. Torstaina on vuorossa Napoli ja perjantaina palaan Roomaan. On ihana päästä taas näkemään Italiaa muuallakin kuin täällä ja odotan jo innolla meren rannalle pääsyä. Välimeren aallot kutsuvat ja yöllinen rantakävelyni muuttuu haavesta todeksi.
Tällainen päivä siis tänään. Ei hirveästi mitään uutta auringon alla, mutta ainakin olen vähän viisaampi ja nauttinut Roomasta taas yhtenä päivänä täysin rinnoin. Huomenna uusi päivä auringonpaisteessa ja kauneudessa kylpien. Silloin vuorossa Bocca della Verità ja Palazzo Spada. Nyt nauttimaan etelän yöstä terassille. Ciao belli! :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti